Tässä lienee tyyppiesimerkki siitä, että kun kuvaa omaa mukeloa, kuva näyttää omaan silmään hienolta, vaikkei sellaista olisikaan. Kuulisin mieluusti, miltä tämä kuva näyttää ulkopuolisen silmin. Sen näen, että puhkipalaneita kohtia on hatussa ja takissa. Mutta noin kokonaisuutena? Mikä kuvassa on hyvää? Mikä huonoa?
Vs: Mättähällä Ei tää ihan hassumpi kuva ole, ainut asia jonka voisit korjata on näytön kalibrointi tai valoisuuden säädön. Nimittäin kuva ei ole mistäänkohti palanut puhki, päinvastoin (eli valoisuutta voi jopa hiukan lisätä). Itse lisäisin himpun kontrastia ja lapsenkasvot olisivat voineet näkyä enemmän. Mut kokonaisuudessaan ok. PS. Viitatessani valotuksen lisäämiseen tarkoitan, että kuva ei mene puhki vaikka valoisuutta lisäisikin, en sitä kuvaan toivo, koska valo on mielestäni ihan sopiva, kontrasti antaa vaan lisää ryhtiä hyvälle kuvalle.
Vs: Mättähällä Mukavahan se on. Kasvot haluaisin myös paremmin esille. Valoisuutta en lisäisi vaan hivenen tummentaisin. Ansell Adams ja zone-teoria syyniin.
Vs: Mättähällä Kiitoksia kommenteista. Itsestäni on taas kiva, kun kasvoista näkyy vain tuon verran. Tämä johtuu taas siitä, että tytöllä on siinä sama ilme, mikä hänellä on ollut jo vauvasta saakka. Mutta tämä on juuri sitä tunnesidettä kuvaan, joka vaikuttaa siihen, mitä kuvassa näemme ja pidämme hienona.
Vs: Mättähällä Minusta tää on kiva ja lempeän lämminotteinen kuva lapsesta kanervien keskellä tutkimuksissaan. En kaipaa zonetuksia enkä muita hienouksia. Jos valo on pilvisenä päivänä mitä on niin sitten se on. Ei kait sitä ole pakko muuksi muuttaa.
Vs: Mättähällä Kasvot näkyy just sopivasti, ilmeestäkin saa selvän. (kerta kyse ei ole passikuvasta) Toi on mielenkiintonen mysteeri, että takimmainen kanervapuska näyttää ensi vilkaisulla terävältä ja tyttö tutkii kuitenkin tätä toista. Mutta kun tarkemmin katsoo niin onhan sekin terävä toiselta laidalta.