^ Hmm.. Missähän on Wredenkatu – ei aavistustakaan, mutta viulu on ainakin sen näköinen, että sillä voisi olla jonkinlaista rahallista arvoakin(??) Kiva, että viulististakin näkyy enemmänkin kuin pelkkä pää…
No Wredenkatuhan on täällä Varkaudessa! Viulun arvosta en tiedä, mutta soittaa hän kyllä osaa. Viuluun liittyen, aloin eilen perehtymään Bachin viulupartitan Chaconnen kitarasovitukseen. Siinä meni muutama tunti kuin siivillä
Aikoinaan ostettiin vanhimmalle likalle viulu, ostettiin ”vähän parempi” kun myyjä vakuutti että siitä saa sitten rahaa myydessäkin. No, tuli sitten myynnin aika. Sama liike ja sama myyjä. Viululla vaan ei ollut mitään arvoa. Hyvä viulu se kuitenkin on, mutta ei enää ole myytävänä.
Tää onkin jännä kysymys. Ostetaanko soitin soittaminen vai arvon säilyttäminen mielessä? Menen itse jkylään katsomaan aika tuntemattoman kitaranrakentajan valmistamaa teräskielistä kitaraa. Se maksaa muutaman tonnin, mutta jos se on livenä yhtä hyvä kuin hänen lähettämiensä ääninäytteiden perusteella, saan rahoilleni paljon enemmän vastinetta kuin jos ostaisin saman hintaisen Martinin tai Taylorin. Jälleenmyyntiarvo tulee olemaan huomattavasti pienempi kuin isojen valmistajien kitaroissa. Mutta kaikki muu onkin sitten huomattavasti parempaa. Mulla tässä lähellä tehty nailonkielinen ja kitaravahvistema suomainen Rikstone, joka on valmistettu toiveitteni mukaan. Sen jälkeen kaikki tehdasvalmisteiset tuntuvat ihan laatikoilta.
Juu, tuollaista on. Nykyään on jonkinlaisena ongelmana akustiset ”pystypianot”. Niitä aikanaan ostettiin koteihin lasten soittoharrastusta varten, ja joskus vähän ehkä sijoitusmielessäkin. Nykyään niitä lahjoitetaan ilmaiseksikin, kun soitinliikkeet eivät useinkaan niitä ole halukkaita vastaanottamaan.
Meillä tyhjennettiin kuolinpesä muutama vuosi sitten. Yksi esine oli hyväkuntoinen Hellas-piano, jota ei kukaan halunnut ilmaiseksikaan. Ongelma oli kuulemma pianon tammiviilupinta. Jos olisi ollut maalattu niin olisi voinut saada pari sataa.
Soittamista varten ostettiin, ostettiin vähän kalliimpi kun ajateltiin että sitten sen voi tarvittaessa myydä. Maailma vaan on muuttunut paljon sen ostamisen jälkehen.
JukkaTukan kuva on jälleen kerran oivallinen kuva, hyvä otos herkästä mallista, viulistista, tulevasta taitelijasta. Tämän tyyppinen valokuvaus, miljööpotrettikuvaus on aivan oma osaamisalueensa. Viisastelijat eivät välttämättä ymmärrä lainkaan tällaista kuvaa. Jk. Aivan vakavasti pohdin itse millaisen tästä mainiosta ja raikkaasta viulistin miljööpotrettikuvasta olisit saanut ulos, jos tämän olisit ottanut M10:llä ja vaikkapa 50 millisellä Summicronilla… Nothing beats f2 50 Summicron…
Toi Jukan Sony FE 24-70 F:2.8 GMII on melko tarkkaan saman hintainen kuin mainittu Summicron. Varsin laadukas objektiivi sekin, ja kun siihen lisätään Sonyn itse asiassa aika hyvin toimiva ohjelmistollinen korjaus, niin luulenpa, että mahdolliset erot käytännön kuvien välillä ovat tieteellisen tutkimuksen takana. - Tarkoitan tietysti uskontotieteitä
Kuvasta itsestään... Viulistin kasvot ovat kovassa auringonvalossa, kaula ja käsi samaa valoaluetta. Otsa on tummempi, lienee jonkin puunoksan varjossa, mutta näyttää fotarissa tummennetulta. Taiteellinen ratkaisu, joka tietysti menee minun horisonttini ulkopuolelle. No, taide on taidetta, eihän siinä mitään. Vanhuksen silmään vain tuo valon kiilto varjoalueella ei näytä oikein luonnolliselta.
Tämä on sellaista 'mukavuusalueelta ulos astumista'. Toisaalla opettelen niitä hyvän muotokuvan perusasioita, mutta välillä on mukava ja hyvä irtautua siitä. Toivottavasti lopulta molemmat yhdistyvät vuosien päästä. Kuva on ihan luomu, mitään ei ole photoshopattu muutoin kuin pimiössäkin osaisin.
Minulla oli vuoden 1968 summicron. Siinä oli omat hyvät ja huonot puolensa. Tällä hetkellä tämä laadukas tsuumi tuntuu oikealle valinnalle. Se on yllättävän kevyt, alle 700 grammaa. Mulle sattui kait hyvä yksilö, joka kulmakin piirtää hyvin täydellä aukolla joka polttovälillä. Kerrassaan erinomainen optiikka. Eikä sonyssa kyllä muutenkaan ole valittamista. Kiva, kun kuvat ovat teräviä. Eka kuvien katselu leicalla otetuista kuvista oli liian epäterävien kuvien poistaminen. Joskus juuri se hyvä kuva oli liian epätarkka ja sehän vitutti.
Voiko Leica:lla kuvaavaa otetut kuvat ”vituttaa”...? Silloin on parempi vain fiilistellä Leica:n upealla historialla jne. ja odottaa "vitutuksen" laantumista, kunnes taas seuraavalla kuvauskerralla palataan asiaan... Toisaalta, lisää Leica-fiilistä voi saada ajattelemalla, että historiassa monet maailmankuulut Leica:lla kuvanneet valokuvaajat ovat varmaan kiukkuilleet saman asian, eli kuvien epäterävyyden kanssa…
Niin arvelinkin, kun aiemmin jo kerroit siirtyväsi "luomukuvaukseen". Toisaalta, nuo varjostukset jaa lisävalotukset toki osattiin jo pimiöaikanakin. Olihan sekin parhaimmillaan (tai pahimmillaan...) melko tieteellistä puuhaa: työkopion päällä kuultopaperille valotettavat ja varjostettavat alueet, sitten sen mukaan maskin leikkaus mustasta pahvista ja varjostus sopivasti huiskutellen... Sehän oli jo "käden taitoja". Kadonnutta kansanperinnettä.... Kävin joku aika sitten "pimiötaiteilijoiden" näyttelyä katsomassa. Jälki muistutti erottamattomasti peruskoulun kasiluokkalaisten kuvaamataidon tulleilla aikaansaamaa. (Siihen sain silloin joskus sotien jälkeen perehtyä hyvinkin, kuvisluokka oli samalla käytävällä fysiikan luokan kanssa, ja käytävän seinillä oli säännöllisesti taidenäyttelyitä.)