Ajoin Helsinkiin autolla yksin ja ehdin pohtia valokuvaamistani, jonka seurauksena kehittelin tuollaisen termin, joka kuvaa lahjakasta kuvaajaa. Lyhyesti: Hyväksyin sen, että olen ns. lahjaton kuvaaja. kehityn kyllä kuvaamisessa, mutta kovalla työllä. Kuitenkin monet visuaalisesti lahjakkaat, joilla on kyky nähdä kuvia kaikessa ja ottaa niitä, ottavat jo ensimmäisestä päivästä lähtien parempia kuvia kuin esim. minä tulen koskaan ottamaan Pohdin sitten, että tällainen oivaltavan näkemisen lahja joko on tai sitten ei. Sitten mietin, että mistä se oivaltava näkeminen tulee? Geeneistä, kasvatuksesta, luonteesta, elämänkokemuksesta? Itse ajattelisin, että sellainen ihminen on geeniperimältään luontaisesti lahjakas visuaaliseen hahmottamiseen (valokuvauksessa esim. suvereeni 3-ulotteisuuden oivallus joka aiheesta), sekä häntä tuetaan ja rohkaistaan kasvatuksessa luovuuteen ja yrittämiseen. Onhan toinenkin tie, että reagoi vanhempien 'ei ei, eihän sitä noin voi tehdä' kieltoihin uhmaamalla niitä, että minähän kyllä teen, jos minua huvittaa. On olemassa myytti nälkää näkevästä ja vihaisesta taiteilijasta. Musiikissa tämän erottaa esi. katkeran ja kovan elämän eläneen Beethovenin musiikista esim. versus Haydn, joka eli onnellisten tähtien alla koko elämänsä, sen kuulee musiikistakin, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. mozartia ei tähän sotketa, häneltä löytyy iloista ja suurinta mahdollista paatosta, hän oli luontainen nero. Onkohan tällaisella taiteilijamyytillä vieläkin merkitystä? Meinaan, mä olen elänyt aika huolettoman ja onnellisen elämän. Voisikohan kuvat siitä syystä olla 'tavallisia'? Tai yleensäkin, tällaisten keskinkertaisten kuvaajien kuvat tästä syystä? Yrittäkää ymmärtää sekava teksti. Tämä on kirjoitettu täydessä ymmärryksessä ilman minkäälaisten päihteiden vaikutusta T Jukka EDIT: Unohtui, miten pitkälle lahjaton kuvaaja voi päästä kovalla työllä verrattuna oivaltavan näkemisen omaavaan kuvaajaan? Meinaan, musiikissa pääsee aika pitkälle harjoittelemalla, mutta aivan huipulle tarvitaan sekä lahjakkuutta että ahkeruutta. T Jukka EDIT: Oli vapauttava vihdoin hyväksyä totuus itsestään eikä enää kurotella kuuta taivaalta! Nyt voi kuvata ilman paineita T Jukka
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Voi että valtava kokemus, mä sain ihan valaistuksen: sulla on sielunveli! Harvoin tämmöistä syvää veljeyttä näkee mutta mä tosiaan aikuisten oikeasti tiedän tyypin joka tuo samanlaisia ajatuksia usein esiin. En tiedä tunnetko edes mutta todella kiinnostava persoona Porvoosta. Ihan dela vuu -fiilis, todella syvästi koin! Jos saan sen vaan kiinni niin pistänpä viestiä! Jossain on sanottu että jumala on valo...tai että valo on jumala. No se siitä latteudesta mutta valokuvaajat kuitenkin varmaan tykkää.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Vasenkätisyys... Lahja maailman luovuudelle. Tänään oli ilo istua lounaalla monen suht. luovan henkilön seurassa (6 henkilöä). Ja pienen keskustelun seurauksena nousi vasenkätisyys ylös. Viisi kuudesta paikalla olijasta oli vasureita... vain yksi oikari Tää ei mitenkään liity oivaltavaan näkemiseen, mutta paljon olen kuullut että vasurit olis luovia yksilöitä... tiedä sit. Toisilla vain on kyky nähdä, ehkä se on sitä.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Sittenhän on se, että jos näkee värillisiä unia, on taiteellisesti lahjakas. Mv-unien näkijä ei ole. Mä en näe koskaan mitään unia, tai en ainakaan muista nähneeni. T Jukka EDIT: Se porvoolainen löytyy kuuklettamalla, kuikuri.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen matkalla, lahjattomuuden ja olemattomuuden palat nivoutuvat yhteen ja muodostuvat tieksi joka on polkusi jonka olet saanut synnyinlahjaksi ja jossa visuaalisella lahjakkuudellasi palvet muita. eräänä aamuna oivallat kokonaisuuden ja näet polkusi selkeästi kunhan olet itsellesi uskollinen.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Autolla ajeleminen on siitä mukavaa puuhaa pitkällä suoralla tiellä, että siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Itse ajan työmatkoja puolisen tuntia suuntaansa kolmostiellä, siinä ei hirveästi ehdi syvällisiä pohtimaan. Mutta aiheesta siis... Aloitit kyllä todella hyvän ketjun, Jukkis... Tuntuu että on vaikeata sanoa muuta kun että olen samaa mieltä. Ja tuntuu että omat vastaukseni pohdintoihisi ovat uusia kysymyksiä. Ehkä se onkin juuri niin. Se on jo kaiketi kokolailla fakta, että lahjakkuutta on tutkitusti paljon erilaista ja että se vaan on toisilla. Joku on matemaattisesti lahjakas, toinen visuaalisesti. Mun vanhemmat on molemmat omien sanojensa mukaan tosi huonoja piirtämään ja yleensäkin siinä mitä sanotaan kuvaamataidoksi. Itseäni nuoremmalla sisarella on sama juttu, eikä tuo ole ikinä kai tykännytkään aiheesta. Mä taas sitten, olen tykännyt kuvaamataidosta ala-asteelta asti ja nyt harrastanut kohta 14 vuotta valokuvausta. Koen olevani kehittynyt harrastuksessani ja omaavani visuaalista kykyä hahmottaa asioita. Ikään kuin nähdä ne mielessäni jo kuvana. Mutta mistä se tulee ja voiko sitä harjoitta jollain tavalla? Vanhempien kasvatus vaikuttaa moneen asiaan lapsen kehityksessä, mutta millään muotilla ei kait voi kasvattaa lastaan juuri siksi mitä itse haluaa. Murrosiässä se lapsi sitten kuitenki myy kaikki kalliilla hankitut lätkäkamat ja tokasee että musta tuleeki taidemaalari. Itse haluan tarjota omalle lapselleni mahdollisimman rikkaan kasvatuksen virikkeiden kautta. Tosin kun tuo poitsu on vasta nyt kuuden kuukauden iässä, niin siitä ei ole vielä pitkään aikaan huolta mihin kehitys ja kasvu vie mennessään =) Kuinka paljon sitten kokonaisuus ratkaisee siinä, kuinka lahjakas kuvaaja olet? Otetaan vaikka insinööri, putkiasentaja, muusikko ja vaikka Siwan kassalla oleva napapaitainen kesälikka. Kaikki nämä harrastavat aktiivsesti valokuvausta, mutta millä tavalla koulutus, elämänkokemus ja muut tuollaiset asiat vaikuttavat siihen millainen kuvaaja olet? Ja kuinka paljon ne vaikuttavat? Täytyy miettiä vielä.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Mä olen pohtinut keskinkertaisuuden dilemmaa ja mielestäni se sopii myös tähän. On aina olemassa parempia yksilöitä, jotka saavuttavat saman ja enemmänkin kuin yksilö itse ja vielä pienemmällä vaivalla. Keskinkertaisuus ei kuitenkaan tarkoita huonoutta. Työt, harrastukset tai mikän tahansa tekemisen voi tehdä hyvin omien kykyjensä puitteissa tai jopa ne joskus ylittäen tai sitten huonosti hutaisemalla. Tärkeää matkalla kohden jotakin on tehdä asiat niin, että on itse niihin tyytyväinen. Jos siinä sivussa kehittyy ja jotain oppii, on se vain hyvästä. Amatöörille tämä on tietenkin helpompaa, ammattilaisen pitäisi saada elantonsakin. Olen omassa kuvaamisessani päässyt vaiheeseen, jossa olen tyytyväinen omiin kuviini ja se riittää. Toki näen niissä vikoja ja toivon suoriutuvani paremmin tulevaisuudessa.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Voi jeesus teitin kanssa MUTTA: Hatunnosto jukkis71:lle. Munasillaan edessä. Avoimena kaikine puutteineen ja mielen rajoituksineen. Haavoittuvasti. Alasti, mutta kuitenkin vastaanottavana. Hieno ihminen sanoisin -ja sanonkin.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Jokaisen joka irtautuu tuosta myytistä on samalla luovuttava omnipotenssistaan. 99.9%:lle meistä se tarkoittaa laskeutumista omaan lahjattomaan keskinkertaisuuteensa. Tervetuloa kerhoon ;-) Luopumisen kääntöpuoli on, että myytistä vapautuessaan ihminen voi alkaa katsella omilla silmillään ja ajattelemaan omilla avoillaan. On vapauduttu oppimaan, muuttumaan - ja ehkä joskus myös onnistumaan. Juu, eikä myytistä luopuminen koske pelkästään kuvaamista. Myytistä vapauduttua ihminen on vapaa muutenkin. Taiteilijamyyttihän on ihmisen koko identiteettiä koskeva määre. PS Haluan myöntää, että minä olen täysi harrastelija valokuvauksen saralla. Minun elämääni hallinneet myytit ja demonit ovat olleet (ja ovat yhäkin) toisilla elämänalueilla. Itseasiassa ei haittaisi jos vaikka leikkisinkin muutaman päivän valokuvataiteilun myytillä, niin olisihan sekin vaihtelua ;-)
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Tottakai: Kaikki me ollaan lahjattomia. Parempi onkin tunnustaa se nyt heti ja heittää illuusiot sinne minne ne joutaa. Jatketaan kuitenkin harrastusta - ihan kiva harrastus Eikä "taiteijamyytillä" ole mitään merkitystä, eikä millään muullakaan. Kaikki on ihan ......... vaan. Ihminen on vapaa vasta kun vippaa henkensä suonsilmään. Mutta kyllä kärsimys silti jalostaa. Ja kannattaa. Aina. Kärsiminen on aika kivaa. Kaikki on kivaa. - Erska
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen vaikka olen päättänyt, että en laita enää mitään juonteisiin, mitä en itse ole aloittanut, on tämä Jukkiksen aloittama senverran hyvä ja houkutteleva, että tänne kyllä jotakin laitan: 1) Ralph Gibson sanoi workshopissaan Hesassa: valokuvaajat tulevat todella hyviksi, vasta kun ovat ohittaneet sen rajapyykin missä uskovat että kehittyminen ei ole enää mahdollista( useimmilla se tapahtuu vasta keski-ikää lähestyessä)"suomentaisin" tämän niin että, kun" pakottaminen" eli väkisin tekeminen loppuu, silloin vasta silmät ja muut aistit avautuvat, ja tekeminen todella alkaa. 2) valokuvien tekeminen (luominen) on visuaalista viestintää. Täytyy ensin hahmottaa, mitä on viestittämässä. Senjälkeen pukea viesti sellaiseen muotoon, että muutkin ymmärtävät. Kuvakielellä on melko yksinkertaiset muodot, MV kuvauksella varsinkin. Mitä selkeämpi muoto viestillä, sen parempi. Harjoitella voi vaikka piirtämällä lyijykynällä papeille aikomansa valokuvan hahmon, sen muodot, rajaukset, valoisuus/varjokohdat ja sitten miettiä miten sanoma menee perille. 3) niille jotka miettivät , mitä yhteistä on visuaalisella ja musiikillisella lahjakkuudella, mitä yhteistä visuaalisuudella ja vasenkätisyydellä: tunnetu fakta on: matemaattinen ja verbaalinen lahjakkuus ja oikeakätisyys on toisella puolella aivolohkoissa, vasenkätisyys ja musikaalinen/visuaalinen (yleensä abstrakti) hahmoituskyky sitten siellä toisella puolella. 4) onnellisimmat ovat ne "rumpalilahjakkuudet" joille kumpikin puoli pelittää sekä yhdessä että kybällä erikseen. Ovat varsinkin geometriassa ja arkkitehtuurissa hakoja. Hallitsevat numerot ja musiikilliset luritukset kuin tyhjää vaan. Tunnen erään, hyvin vaatimatoman tyypin, jolla tämä ominaisuus on. Oma estyneisyyteni ja vaatimattomuuteni estää minua kertomasta kuka hän on... 5) Niille jotka haluavat kehittyä kyseisessä taidossa,(valokuvauksessa) on yksi, hiukan työläs tie: Tutkia hyviä kuvia, ei välttämättä valokuvia, mennä kirjastoon ja kahlata läpi muutama kuvataiteen klassikkomaalari, kuvataiteilija ja samalla piirtää paperille oma hahmotelma (ihan simppeli tikkku-ukko tasoinen) kuvasta, jonka kokee hyväksi ja puhuttelevaksi. sitten kotona käy läpi mikä kuvassa puhutteli. Kun ajatelee ja miettii, aika äkkiä oma "visuaalinen kädenjälki"alkaa käydä selville, eli se millaisia omia kuvia saa aikaiseksi, jotka itselle merkitsevät jotakin . Tämä on ENSIMMÄINEN ASKEL siihen että ne myös MUILLE merkitsevät jotakin.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Kiitos kaimaseni, rauhoittavaa, kun näkee ettei ole yksin (mitä se sitten tässä tarkoittaakaan)...
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Tässä asiassa tosin tuntuu olevan toinen haarautuma; tietynlainen intuitioon nojautuva eteneminen. Voi asian tietenkin kääntää niin päin, että joillakin ihmisillä on kyky rakentaa kuva sekä viestittävä asia päässään salamannopeasti. Intuitioon nojautuvia kuvaajia ovat (mielestäni) esim. HCB ja A. Corbijn. Corbijnista tehdyssä dokumentissa tämä intuitioon nojautuminen tuntui näkyvän myös siten, että mies ei oikein osannut sanoa mitään kun parista kuvasta/kuvaustilanteesta kysyttiin että miksi hän teki jonkun tietyn erikoisen ratkaisun.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Sain juuri Sakari Viikalta kirjan Heavy Light. Kirjassa hän tunnustautuu HCB doktriinin seuraajaksi: kamera kädessä pyöritään visuaalisessa viidakossa ja yhtäkkiä iskee oivallus: tuossa on "decisive Moment" Tuo kuuluisa HCB:n salamanisku kirkkaalta taivaalta! kaikki on treenattu selkäytimeen,kaikki onnistuu siinä sekunnin murto-osassa jonka musta M leica uskollisesti tallentaa analogiseen muistiinsa.EN USKO TUOHON ! se on suurinta "bullshitiä" joka valokuvauksessa on kohdattu! En ole tätä keksinyt itse. Paria vuosikymmentä sitten oma guruni DDD eli David Douglas Duncan (mm Kremlin, Yankee Nomad ja useiden Picasso kirjojen tekijä) kävi kovan väittelyn Cartier-Bressonin kanssa pariisilaisessa kahvilassa. Duncan syytti Bressonia kokonaisen valokuvaaja sukupolven "harhaanjohtamisesta": Nuorukaiset haapovat ympäriinsä tuota hetkeä odottamalla, ja maailma ja elämä lipuu ohi suurine poliittisine ja elämäntavassa tapahtuvine mullistuksineen. Mitä nuorukaiset saavat ? Parhaimmillaan joitakin kopioita Bressonin mestarilaukauksista, jotka suurimmaksi osaksi on tehty 40 ja 50 luvulla. Jos ollaan tarkkoja, HCB:n kuvasato on parhaimmillan noin sata MV kuvaa jota ei saa rajata, muuttaa ja tulkita. ne on erään aikakauden "kaanon" joka on painunut unholaan jo ajat sitten. Uskon että moderni reportaassikuvaaja on "elokuvaohjaaja" joka tuottaa stillikuvillaan dokumenttia omasta ajastaan. Parhaimmilla (esim Heikura, Mikko Oksanen) on selvä käsitys siitä mitä ovat ajamassa takaa, sitten vaan tuunaavat vähän olosuhteita ja tarina, juttu, kuvasarja on siinä. "Messageni" on että tätä voi ja täytyy harjoitella. pointti on että täytyy olla TIETOINEN VALOKUVAAJA. Ei kirjoittaja, ei kuvittaja joka mielummin käyttää kynää ja väriliituja vaan joko filmiä tai numeerisia tiedostoja tallentimena ja optista kuvaa apuna kertoo tarinansa ja pitää mielensä ja silmänsä auki.
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Ja heti rinnastus musiikkiin: Parempi olla MUUSIKKO, jolle soitin on väline, kuin instrumentalisti, jonka koko ajatus pyörii oman soittimen ympärillä. T Jukka EDIT: ja vielä: Ennen säveltäjillä oli tarve tehdä teoksia. Sunnuntaina jumalanpalvelukseen, tiistaina juhlaillalliselle, torstaina metsästysaamupäivään jne. Laadukkaita teoksia syntyi, ja lisäksi piti harjoituttaa esitykset orkesterilla. Nykyään odotetaan metsässä kannonnokalla istuen sitä kuuluisaa inspiraatiota, joka tulee sitten kerran 10 vuodessa. Inspiraatio on pitkän harkinnan tulos, ei hetkellinen välähdys. T Jukka
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Näkee, että olet kaima PEDAGOGI, ehkä sitten kesällä keskarihulinoissa nähdään millainen jammaileva muusikko olet...
Vs: Oivaltava näkeminen/kehittyminen Mä muuten en hirveästi ole kiinnostunut HCB:n "decisive momentista". Enempi kiinnostaa sedän kuvissa jännitteet ja tietyt kuvaelementtien väliset suhteet (eli jännitteet). Heikko selittää (osaisin varmaan jos olisin käynyt kouluja). Totta kai noi jännitteet syntyy osittain siitä että kamera on laukaistu ns. oikealla hetkellä, mutta mulle se hetken korostaminen ei oikein ole ollut se pointti niissä kuvissa, tai vastaavissa.