Tämä lyhyt tarina on itsestäni. Noin 7 vuotta sitten innostuin valokuvaamisesta harrastuksena. Se vei täysin mennessään, ahmin tietoutta aiheesta ja kuvasin päivittäin, filmiä ja digiä. Jos en kuvannut niin ajattelin kuvaamista. Pärjäsin kilpailuissakin ja kuvasin häitä. Nautin suunnattomasti joka hetkestä, onhan se ainoa harrastukseni koskaan josta olen saanut suurta iloa kaamosmaiseen olotilaani. Kun päätin vajaa 3 vuotta sitten etten halua työkseni tehdä sitä, myin ammattikalustoni ja siirryin kevyempään. Samaan aikaan myös muutin Keski-Pohjanmaalta eteläisempään Suomeen. Kuvaaminen väheni radikaalisti. Läheisten ihmisten kuoleman jälkeen kuvat alkoi ahdistaa, kuvia ihmisistä joita ei enää ole. Konkreettinen muisto joka sattuu joka kerta katsoessa. Tiedän ja tunnen etten kuitenkaan tule katumaan näitä otoksia koskaan. Lisäksi suurin kysymys joka pyörii päässä, miksi ottaisin kuvia? Maailma ja jopa Suomi on täynnä kuvia. Niitä pystyy ottamaan millä vain, missä vain ja katsoakin missä vain. Ja niitä on PALJON. Ihan täysin kuvaaminen ei ole häipynyt elämästäni, ajattelen sitä vielä, se herättää kiinnostusta. Mutta ei intoa eikä paloa, eikä varsinkaan tarvetta. Kuvaan nykyisin vain kännykän kameralla niitä "pakollisia" kuvia. Olen tosin mielestäni vielä nuori, 27. Ehkä vielä innostun, ehkä en. Kenelläkään samoja ajatuksia? Onko ollut vuosien taukoa jonka jälkeen harrastus on jatkunut?
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Intoja tulee ja menee. Ikävintä on innonmenetyksen joskus tuoma huono omatunto. Se aaltoliike ja jopa totaalinen kyllästyminen pitäisi osata hyväksyä. Kai.
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Itselläni aikoinaan loppui runojen kirjoittaminen, eikä se vielä ole palannut, vaikka juuri äsken totesin jotain kirjoittamisesta. Ja heti tulee... huono omatunto. Yritin runoilusta ammattia ja ei se vaan niin toimi... tai ainakaan toiminut sillä tavalla kuin olisin sen halunnut toimivan. Jossain vaiheessa ajattelin valokuvaamisesta jonkinlaista ammattia, mutta se ainakaan ei toiminut, mutta sen huomasin jo aiemmin. Suuret tapahtumat laittavat intohimot uuden tarkastelun alle. Ihmisen on jouduttava eksyksiin löytääkseen jotain uutta joka voi olla parhaimmillaan uusi näkökulma vanhaan. Tai päästäkseen kertomiensa fraasien taaksen.
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Nousuja ja laskuja piisaa - innostus tulee ja menee. Aiheet vaihtuu. Eilen Esko Männikön näyttely muistutti minulle hienosti, miksi pitää kuvata. Väkisin se ei onnistu. Kuvaat sitä, mistä tykkäät, etkä sitä mistä luulet tykättävän. Vain sinä pystyt ottamaan omia kuviasi! Pakollisista kuvaamisista pääsee eroon, kun kuvaa huonosti. (Samalla metodilla minun ei kotona tarvitse enää käyttää pesukonetta.. )
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo http://www.theonlinedarkroom.com/2014/09/ploughing-over-old-ground.html
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Kyllähän tässä jotain kyllästymistä on ollut, onneksi tuli hankittua uusi koira taloon jonka kanssa harjoitellaan tunturissa olemista/kulkemista. Totaali vitutus kuvaamista kohtaan alkoi kun kesä oli tai on vieläkin aivan liian kuuma, ja kun yötkin oli sairaalloisen kuumia, niin ei tule riittävästi lämpötilaeroja että muodostuisi aamu-usvaa jne. muutenhan tätä lapin raiskiomettikköä ei viitsi kuvata. Eli kotikontujen kuvat ovat olleet monta kuukautta minimissä, mutta kunhan saan koiran passin ok tasolle ja ruska saavuttaa jäämeren rannikon, niin sinne sitten. Ihmisiä ei oikein kehtaa kuvailla näin pienessä kylässä ettei sitä pervon leimaa saisi.
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Tuttu tunne. Vähän sama musiikin kuuntelussa tai tekemisessä. Kaikki on jo kuultu, nähty. Maailma on valmis. Miksi toistaa? Jotta minäkin otin kuvan auringonlaskusta? Jos asian ottaa ajanvietteenä, niin sitten harrastamiseen on jokin oikeutus... Todellisia syitä uusien kuvien ottamiseen saa kyllä hakemalla hakea.
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Kyllähän välillä tulee aina tunne, että möisi kaikki kameravehkeet pois. Niitä viikkoja tulee pari vuodessa, mutta menevät sitten ohi. Itselleni kuvausintoa olen saanut siitä, että olen miettinyt muita asioita, joista kiinnostun (esim. musiikki, kirjallisuus) ja miten sieltä saamaani inspiraatiota voisin heijastaa valokuvallisin keinoin. Tavallaan yrittää kertoa tarinan tai hetken jostain tarinasta tai musiikista valokuvalla. Minulla puolestaan lisäsi valokuvauksen iloa painavan digikaluston myyminen ja kevyempään siirtyminen sekä toiminimen lopettaminen. Saa kuvata sitä ja siten, miten haluaa. T Jukka
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Itse olen todennut, että ei missään nimessä kameraa pois. Eipä mun kaluston poistaminen paljoa edes päivärytmiin vaikuttaisi, mutta se on mun ainoa kanava, mihin luovuuteni puran. Minulla ei siis ole äidinmaidossa imettyä luontaista kuvan tekemisen tajua, mikä nyt tulee konkreettisesti esiin huonona piirustustaitona. Kuitenkin kuva sinällään kiinnostaa omasta mielestä valtavasti. Jotenkin se mulla kulminoituu sitten valokuvaukseen, elämänkokemuksen, kirjallisuuden ja musiikin kautta. Kirjallisuudesta tulee filosofiat, musiikista tunnelmat, vaikutteet ja tunnetilan kanavointi siihen aiottuun kuvaan. Että tässä Jukkis on oikeilla jäljillä vissiin. Todennäköisesti näistä em. syistä on toteutunut mun kameravalinta-kriteerinikin, kätevä ja monipuolinen.
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Onhan niitä suvantovaiheita. 1990-luvulla meni useampi vuosi, jolloin ei sellaista luovaa kuvaamista oikein tullut harrastettua. Osin varmasti köyhyyden + kalusto-ongelmienkin takia. Siltä ajalta on vain kinolle otettuja albumimuistoja, eikä niitäkään kovin paljon. Normaaliin aikaan liittyy tietysti suvantovaiheita. Milloin mikäkin muu elämä syynä. Tai säätila kuten joku mainitsi. Onneksi ei ole mikään pakko kuvata. Sitten on tämä "kaikki kuvat on jo kuvattu" -juttu. Onhan se totta, että eletään kauhean kuvarikasta aikaa. Jos haluaa tuntea olevansa valon/kohteiden osalta heikoilla, niin ei tarvitse kuin selailla 1x/500px -tapaisia saitteja. Toisaalta asiaa voi miettiä niinkin, että moniko niistä hienoista kuvista olisi sellaisia joita itse esittelisi ylpeänä tai jollaisen tekemisestä voisi saada tyydytystä? Onko niiden kuvien sisältö ja sanomakaan ihan kunnossa? Ehkä ei lopulta niin moni. Kaikkea ei lopulta olekaan kuvattu! Jokaisella kai on se oma juttu miksi kuvaa ja minkälaista kuvaa haluaa kuvata. Palaamalla niille lähteille se into usein pikkuhiljaa palaa. Yksi mielipiteitä jakava tapa hakea omaa juttua on myös olla katselematta netin toinen toistaan hienompia kiiltokuvatarjontoja. Vaikka vuosi katselematta muiden kuvia netistä.
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Kumpi tila on normaali; se, että kuvaa paljon, vai se ettei kuvaa yhtään? Veikkaan, että jos koko elämä jaetaan kuvamäärillä, ei kuvia paljon ole, ja mitä vähemmän, sitä arvostetumpaa se sitä patsi kuulemma on ;-) ..ja ainahan voi laskevan innon nostaa eduksi muutenkin, huomauttamalla inokkaalle että "ai sä vielä jaksat räiskiä. tuskin muistan aikaa" ;-)
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Itse olen pitänyt taukoja, jos ei näe kiinnostavaa kuvattavaa ja jättänyt kamerankin monelta reissulta kotiin.. Ottaa sitten käteen kun jokin kiinnostaa ja panostaa taas täysillä. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, että porukan tullessa seesteiseen vaiheeseen harrastuksessa (muissakin kuin kuvaamisessa), myydään kovalla kiireellä vaikeasti koottu kalusto huonolla hinnalla pois?? Miksi ihmeessä, aloittaminen on monin verroin vaikeampaa, jos ensiksi pitää kerätä taas rajhaa ja etsiä tarvittavaa välineistöä. Ei kai ne vehkeet mitään vaadi, jos ne hetken, vuoden tai pari jossakin kaapissa odottaa innostusta, tai vaikk lapset ottaa ne käyttöön..
Vs: Valokuvaamisen kadotettu ilo Itse kuvaan vuosi vuodelta (olen syntynyt 1959) enemmän ja enemmän ja myös nautin kuvaamisesta enemmän. Luulen että siihen on useita syitä. Yksi on se, että en etsi enkä kaipaa mitään erityisiä aiheita. Kuvaamiseni on enemmän _kuvan tekemistä_ kun merkittävän aiheen taltiointia. Pelkkä kaupungilla tai omalla takapihalla oleilu kameran kanssa riittää vallan mainiosti. Toinen on se, että minulle kuva on vain kuva. En yritä sijoittaa kuviini mitään merkityksiä, löydettäviä sisältöjä tai viestejä. Ne ovat ihan vain kuvia. Jos joku tykkää vaikka flickrissä niin okei, jos ei tykkää niin okei. No big deal, ne ovat valokuvia. En ole mikään viestijä tai taiteilija eikä kuvillani ole mitään sanottavaa. Ne ovat sellaisia kuvia mitä mielelläni teen ja joita on mielenkiintoista, sekä palkitsevaa että haastavaa tehdä. Mistään kummallisemmasta ei ole kysymys. Kolmas on kuvaamisen yksinkertaistaminen. Mieluiten (ja huomattavan usein) kuvaan varsin primitiivisellä filmikameralla jossa on keskiherkkää keskiherkkää mustavalkoista ja nokalla 50-millinen. Yksinkertaista ja vapauttavaa. Tietysti digillä voi toimia aivan samoin. Tällä tapaa kuvaaminen on vapaata (myös huonosta omatunnosta ja kaikenlaisesta pakonomaisuudesta) ja siksi olennaisesti iloista Aikoinaan sellaisessa lehdessä kuin Photo Technique kirjoitti kolumnia David Vestal. Luin hänen kolumninsa lehdestä aina ensimmäiseksi ja se oli yleensä lehden selvästi parasta sisältöä. Vestal monessa kohdin sivuaa myös näitä asioita, ja kaikkiaan hänen tekstinsä ovat huomattavan tervejärkisiä, älykkäitä ja lukijaa kosiskelemattomia. Samalla siis usein myös epäortodoksisia tai epäkorrekteja. Minun kokemukseni mukaan kukaan ei kirjoita valokuvauksesta yhtä hyvin kuin Vestal. Laitan linkin: photo technique magazine » David Vestal