Vs: Kuvia Pariisista Kuvia vaivaa mielestäni arkisuus, sekä sisällön, että toteutuksen puolesta. Kuvissa ei juuri tapahdu mitään ihmeellistä, tuntuu että saman voisi nähdä milloin vain, kun itse kaupungissa kävelisi. Ihmiset on kuvattu myös suht kaukaa ja perspektiivi tuntuisi olevan melko samanlainen kaikissa kuvissa. Sävyihin kaipaisin ehkä kontrastia, valkoista ei kamalasti näy. Esiin nostetussa kuvassa oli kyllä hauska, kun ensinäkemältä katsoin, että auto ajaisi äijjän päältä
Vs: Kuvia Pariisista Linkin takaa aukeava kuva on hauska. Vanha herra seuraa nuorisoa, mutta vauhti teineillä on niin kova, että kurvissa pitää turvautua Chaplin -tyyppisiin sivuaskeliin Kuulisin mielelläni kuvaajan ajatuksia kuvista. Nykyisessä kuvatulvassa pysähtymisen ja ajattelun vaatimus on aika paljon vaadittu. Yhtenäisestä linjasta päätellen, kuvaajalla on ollut selvät sävelet töitä tehdessään. Hyräilepä kappaletta meillekin.
Vs: Kuvia Pariisista No ei noissa kuvissa ole mitään erityistä sanomaa haettu, tarkoitukseni on ollut vain tehdä kuvia mitä jaksaa katsoa vähän pidempään. Näkymä saa tai oikeastaan kuvan "kestävyyden" takia sen täytyykin olla arkinen tai tavallinen, ja kohteita voi kuvassa olla yksi tai useampikin mutta mikään niistä ei saa nousta liiaksi esille vieden katsojan huomiota. Nämä on tällaisia "hitaita kuvia" eikä niiden ole tarkoitus iskeä tajuntaan vaan tarttua hitaasti. Loivan kontrastin ja yleisen "harmauden" tehtävä on myös osaltaan vähentää graafista vetovoimaa ja viedä kuvaa lähemmäksi luonnollisuutta. Vaikka eihän mustavalkoinen kuva koskaan luonnollinen ole. Ehkä nämä on vähän henkilökohtaisia juttuja. Hyvä ohjenuora kuvatessa on ollut runoilijan säe: "Everyhere I go the main light stretches over ordinary weeds." Eli ei vieraassa paikassa paikan tylsyys sinänsä, vaan huomio siitä mikä siellä on tavallista. Se on minun mielestäni tärkeää.