Vs: Teach me, Herrat. Eipä hajuakaan.... Yleisesti: mustavalkokuviin digillä pyrittäessä kannatta kuitenkin kuvata värioriginaali. Sen säätömahdollisuudet ovat niin paljon monipuolisemmat, kun mustavalokuvauksen perinteisiä kontrastifilttereitä vastaavia suotimia voi käyttää paikallisestikin jne. MV-filmien toistokäyriä matkivia suotimia on saatavana about kaikille mahdollisille filkoille, joten FP4:n väriherkkyyttä vastaava toisto on pikku juttu. Toinen yleinen juttu on se, että filkalla alkaa olla jotain jakoa 4x5" koosta alkaen, pienemmillä ei pärjää.
Vs: Teach me, Herrat. Kun kahlasin tämän sivun läpi niin totean: Juuri tämän takia VIHAAN digikuvausta, en tajua suurimmasta osasta tekstiä höikäsen pölähdystä. Niille jotka diggaavat Sammallahden tatsia, sanon että Pentti käyttää C-41 Mv matskua, käsittelee flextightillä skannatut negat PC pöntössään ja lähettää failit galleristilleen (USA:han) jossa ne printataan Iris printeiksi. Tähän minäkin tähtään, kun tulen isoksi (siis että on galleristi USA:ssa, filkalla aijon kyllä jatkaa kuvaamista...)
Vs: Teach me, Herrat. Ihan totta, että filmi rekisteröi laajemman sävyalan. Mitä sitte? Tai so what, toisella kotimaisella. Sitä filmin lookia kun ei yleensä negalta katsella.... Mikään vedostuspaperi ei toista yli 6 aukon dynistä. Jos taas lopputuotetta, siis paperikuvia vertaillaan, digi peittoaa filkkakuvan mennen tullen. No, tämä tästä. Näitä digi/filmijuttuja ei kannattane enempää selvitellä, kuuluvathan ne paremminkin uskontotieteen toimialaan.
Vs: Teach me, Herrat. Heh, jutut on kuin 44,1 kHz / 16-bittisen audion tullessa kansalle cd-levyinä myyntiin. Kaikkea mahdollista arvosteltiin. Kunnes oivallettiin moninkertainen näytteenotto, yläharmoonisten osuus kuulovaikutelman syntymisessä jne. Viimeisenä arvosteltiin äänitystekniikkaa ja tekotapaa. Me olemme tällä hetkellä varmaankin siinä 80-90 -lukujen taitteissa, jos pitäisi audion bittimaailmaan verrata.
Vs: Teach me, Herrat. Tapiola: harrastan soittajien levyjen kansikuvien tekoa, eli olen ollut äänitys studiossa varmaan puolisenkymmentä kertaa tänäkin vuonna. Ihan mielenkiinnosta jutskailen välillä äänitysteknikoiden kanssa nykymenosta. Jos on kyseessä modernia musiikkia jazz tai "Klassiselta" puolelta, on osa äänitteen raakamatskusta analogista tai joskus pikkuyhtyeellä kokonaan nauhalle vedettyä, se ajetaan sitten digitaaliseen muotoon ja miksataan, jonka jälkeen kasataan lopulliseksi masteriksi taas analogisesti. Samalla tavalla kuin elokuvissa, digitaalisuus on vain välivaihe, CD:kin tehdään analogisesta matskusta. Odotan saman tapahtuvan valokuvauksessa, skannaus on vain digitaalinen välivaihe. Luin juuri Ralph Gibsonin haastattelun jossa hän sanoi: Kaikki hänen näyttelykuvat edelleen tehdään valokuvaprintistä siten että MÄRKÄ printti puristetaan skannerilasia vasten, jolloin ilmakuplat poistuu ja densiteetti on maksimissaan. On selvä ero kuivan printin ja märän printin välillä lopputuloksessa, sitten negasta skannatusta puhumattakaan, jota hän ei hyväksy ollenkaan... Hiukka ajattelemisen aihetta, kenties
Vs: Teach me, Herrat. Tuttua on. Viittasin tässä bittikeskusteluun, dynamiikkaan ym. ym. Meillä on porukkaa, jonka mielestä filkasta ei ole mihinkään ja sitten toisia, jotka näkevät erilaisuuden ja arvostavat sitä. Ja aivan kuten audiossa, alkuperäinen tekotapa ei kerro juuta eikä jaata lopullisen teoksen laadusta.
Vs: Teach me, Herrat. Juu, tässä olen täsmälleen samaa mieltä! On keskusteluja jotka vähän ajan kuluttua kääntyvät tähän "pikseli versus pupilli" suuntaan.(Tekniset speksit verrattuna siihen mitä kuvassa todella on). Kiinnostuneena sitten tsekkaa tämän gurun tuotantoa, eli kuvasaalista ja toteaa: hoh hoijaa...jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi.
Vs: Teach me, Herrat. Huomasin vasta nyt tämän ketjun ja "paljastan" nyt sitten ainakin sen verta, että esimerkiksi juuri nuo vedessä otetut kuvat on kuvattu n. 40 euron filmipokkarilla (Olympus Mjuu/Myy 2) ihan tavalliselle diafilmille (Provia 400F tai Sensia 200, en muista). Ei siis ainakaan vehkeiden hinnasta ole kiinni. Juuri tietynlainen värimaailma ja sävykkyys voi olla hankalempaa toteuttaa digilähtökohdasta, ainakaan luonnollisesti. Diafilmillä se on helpointa, koska kuva on valmis kun se kehityksestä tulee . Skannatessa voi sitten koittaa säätää mahdollisimman samannäköiseksi mitä se on filmillä tai vähän erilaiseksi. Ite ainakin oon pyrkiny melko lähelle lähtökohtaa, mutta ihan vaan silmämääräisesti. Muutkin kuvat on suurimmaksi osaksi kuvattu diafilmille, joten ehkäpä digillä sitä vastaisi suunnilleen se, että valkotasapaino lukitaan tiettyyn tilaan ja annetaan olla siinä, vaikka olosuhteet muuttuvat. Sen jälkeen varmasti pientä sävyalan säätöä tarvitaan jotta vähän noiden kuvien tapaista jälkeä saadaan. Filmillä kun se tulee luonnollisesti, niin onhan se vähän eri näköstä yleensä. Vehkeistä se ei ole kiinni, mutta säätämisen määrä saattaa niistä vähän riippua . Jos siis juuri noiden kuvien tapaista jälkeä haluaa... Kyllä se filmin jälki kuvissa yleensä näkyy, ihan sama kummassa on enempi dynamiikkaa tai raetta vai onko niitä saman verran . Kuvia kuitenkin katsotaan silmällä, eikä yleensä mittaillen niistä jotakin arvoja eri mittareilla.
Vs: Teach me, Herrat. mun täytyy todeta tähän että aika vähän on semmosia tekijöitä jotka handlaa filmin sekä digin. Yleensä se on jompi kumpi. Yleensä myös siihen jämähtääköö digiin tai filmiin vaikuttaa turhautuminen. Filmi miehet turhautuu Raw/photoshoppiin syventymisen ja digimiehet taas eivät jaksa/viitsi laiskuudessaan perehtyä negatiivin työstöön/vedostamiseen. Ite kuvaan digiä koska se on nopeampaa ja oon malttamaton. Haluaisin oppia enempi filmi puolesta ja varsinki isommista formaateista. Onko iso kynnys myöntää filmiin vannoutuneena että haluaisi oppia tekemään digillä vähintään yhtä vaikuttavia kuvia niin sävyjen,terävyyden ku muidenkin filmistä tuttujen/"helposti" esiin tulevien elementtien puolesta? cuhuit tuosta että digi ei o käyttökelponen enää iso 200 jälkeen? mihin perustat sen? onko 35mm filmi enää käyttö kelponen jos se 3200 asan jälkeen suurennetaan isommaksi kun negatiivi sallii? Siinäpä pähkinä. Niin tekee monet mutta siihen ei puututa koska se on filmille kuvattu ja filmi kuvat saa näyttää suttuselta. Tässä on yks ideologia mikä ei me mun jakeluun. Mä nostan hattua niille jotka osaa käyttää molempia tekotapoja. Peace
Vs: Teach me, Herrat. hyvät ja huonot kuvat on suhteellinen käsite. Todettakoon tähän vielä se että mun mielestä valokuvassa ja varsinkin muotokuvissa on tärkeää kokea itse jotain esteettistä kuvauksen aikana. Filmipuolella tuon esteettisen kokemuksen kokeminen on paljon varmempaa ku tölläillä modernista digitaalisesta valottajasta. Että on siinä alkuperäisessä muodossa jotain taikaa ihan jo pelkästään kuvaamisen puolesta.
Vs: Teach me, Herrat. Kokeilumielessä kytkin tyttären uuden laadukkaan LP-levysoittimen omiin stereoihini (tyhmyyttäni myin oman soittimen ja kaikki LP-levyt pois noin 10 vuotta sitten). Stereolaitteistoni on kohtalaisen hyvä, järeä Denon-vahvistin + Infinity Kappa 8.2 -kaiuttimet. Olipa harvinaisen mukava kuuntelukokemus, erittäin miellyttävä ja lämmin soundi! Tekisi mieli tehdä jälleen täyskäännös, mutten enää taida jaksaa. Samankaltaisen lämmön takia haluan kuvata filmille.
Vs: Teach me, Herrat. Ennemmin se kyllä on makuasia (ainakin mulla), koska kerta kaikkiaan tykkään niistä kuvista sen näkösinä mitä filmillä on saanu. Sitä kautta ne myös saa mukavaan muotoon (filmille ja negoista sitten ite paperille) ilman keinotekoista vääntämistä (jonkin matkimista mitä kuvat eivät alunperin ole), jostain RAW/Jpeg-lähtökohdasta väkisin vääntämistä, lisäilemällä vaikka raetta ja tekemällä kymmenisen erilaista profiilia tai kuvakohtaisesti säätelemään niitä käyriä. Kyllä joskus filmikuva (diafilmi tai hidas mv-filmi) ja digikuva saattaa näyttää hyvinkin samalta, mutta sitten taas aika usein se ero on selvä vaikka sitä digitiedostoa säätelisi... ja jos ei säätele niin sitten vielä selvempi. Kyllä se digikuvauskin onnistuis, mutta kamerat maksavat, menettävät arvonsa eivätkä kestä rajattomasti kuitenkaan ja filmikameran voi heittää reppuun pyörimään eikä tartte hirveesti akkujen latailuja miettiä tai vastaavaa. Varaparisto ja pari rullaa filmiä vaan mukaan. Tietokoneeseenkin pitäis sijoittaa ja arkistointi järjestää jotenkin järkevästi, että kuvankäsittelypuoli olisi mielekästä. Tietysti on se kovalevytila ja muistikin nykyään halventunu, mutta näin vaan pääsee silti vähän vähemmällä - rahalla ainakin. Välillä mullakin on ollut kallistakin filmikamerakalustoa, mutta tällä hetkellä kamerat yhteensä ovat arvoltaan jotain n. 250 euroa ja siinä on sitten jo pari kinofilmikameraa ja keskikoon järkkäri (kinofilmiskanneri lisäksi vajaa 200e, keskikoon skanneri löytyykin kerholta jos ei itselle tule hankittua). Ja oon kyllä sitä mieltä, että on järkevää pitää homma yksinkertaisena ja antaa palaa kuvaten niillä tekniikoilla jotka iteltä parhaiten sujuu tai itelle maistuu (lopputuloksen kannalta). Ei sillä etteikö vois sekä digiä että filmiä kuvata aktiivisesti, mutta harvempi niihin kuitenkaan molempiin on kovin syvälle perehtynyt yhtä aikaa ja jäljen hionut hyväksi molemmilla. ...mutta nykyään se filmikuvauskin tuppaa oleen hyvin suureks osaks digitaalista, koska lopputulos päätyy nettiin ja kovalevyille. Siinä joutuu yllättävän paljon taas opettelemaan ohjelmistoa ja työnkulkua, jotta saa haluamansa näköistä jälkeä ja filmikuvista oikeasti sen näköistä, mitä ne vaikkapa diafilmiltä projisoituna tai valopöydältä katsottuna on tai pimiössä negatiivilta vedostettuna. Tämäkin kannattaa huomata siinä vaiheessa, kun päättää sen filmikameran siihen digin kylkeen tai tilalle hankkia . Kesti nimittäin itelläkin jonkun aikaa (vuoden tai pari?) ja pari softaa (tää kai se suurempi syy oli), että sai sen tapasta jälkeä mitä toivoi kun vaikkapa vertas joidenkin toisten nettikuviin.
Vs: Teach me, Herrat. Frank: Olet stereotyyppinen filmi mies Keep it real mut ethän sä vedostaessakaan heitä sitä siihe paperille heti ekalla valotuksella vaa lähet hakeen sopivaa valoo ja sopivaa kontrastia Mikään ei o muuttunu ainoastaan tekotapa... sit jengi nutisee että kuva ei o enää autenttinen ku vaikka esim taivasta on tummennettu digi kuvassa. Mut sitte kumminki jengi väsää hiki ottas vedostaessa paikallis kontrasteja ja osavalotuksia. Tämmöstä tää on Tietenkin on niitä jotka kuvaa filmille,Lähettää negatiivit eirille,saa kymppi kuvat, tunkee skanneriin,pistää suoraa nettiin (jpg:inä) ja sanoo tämä on aito ja koskematon totuuden siemen ps.En nyt siis vertaa pimiötä photariin siinä mielessä että kumpi on kivempaa heheh
Vs: Teach me, Herrat. Niinhän sitä joka tapauksessa haetaan ne kontrastit, mutta eipähän tartte enää jäljitellä filmijälkeä kun se tulee ittestään. Se nyt sitten on eri asia mikä jonkun mielestä on aitoa, siitä en puhunu äsken ollenkaan (vaan siitä mikä näyttää hyvältä ja miten sen saa helpoiten ja parhaiten aikaan). Kyllä mä voin digikuvista tykätä, ei siinä ole ongelmaa. Niiden vaan pitää näyttää hyvältä ja toteutuksen pitää sopia aiheeseen tai teemaan. Harmillisen usein haetaan "vähän jotain filmijuttua" digikuviin ja usein se sitten näyttää vaan vähän huonolta. Kyllä sille puhtaalle ja neutraalillekin jäljelle paikkansa on ja ihmisillä on eri tyylejä, toisille sopii toinen...
Vs: Teach me, Herrat. frank:Tuohon yhdyn kyllä 100% hyvin sanottu eikä digillä saa samaa jälkeä kun filmillä siks on keksitty filmi aina voi jäljitellä tai hakea elementtejä mutta ilman kokemusta ja tietotaitoa se yleensä pilaa kuvan.Pätee kyllä muissakin asioissa. Maltti on valttia valokuvan työstössä oli se sit raw tai negatiivi(ei se bändi)