Mitenkäs on, onko mv-filmeillä eroa siinä suhteessa miten "vaikeaa" niiden kanssa on työskennellä? Eli onko jokin filmi (mahdollisesti vielä yhdistettynä johonkin tiettyyn litkuun) siinä mielessä aloittelijaystävällisempi, että se antaa enemmän anteeksi esimerkiksi kehittämisessä tapahtuvia heittoja niin että aloittelijan olisi helpompi saada aikaan suht vakio lopputulos?
No kehitteistä ainakin Diafine on erinomaisen helppokäyttöinen litku. Lämpötiloista ja ajoista ei tarvii hirveesti välittää.
Filmeissä ei minusta ole tämän asian suhteen niin kovin merkittäviä eroja. Kaikilla minun käyttämillä tai kokeilemilla prosessointivara tuntuisi olevan jotakuinkin samanlainen. Enemmän on litkuista kiinni. Kannattaa ehkä alkuun välttää kovin aktiivisia kehitteitä tai seossuhteita. Suomeksi sanottuna jos kehitysaika on merkittävästi alle 5-6 minuuttia, niin virheiden näkyminen ja toleranssit esim. juuri sitten kehitysajassa näkyvät enemmän kuin jos se on vaikka yli 10 min. Ja aloittelijalle Rodinal ja Ilfosol S -tyyppiset tuoreena sekoitettavat kertakäyttökehitteet ovat ylivoimaisesti helpoimpia käyttää. Hanasta saa helposti juuri sen lämpöistä vettä kuin tarvitsee, monenlaisia sekoitussuhteita on yleisesti käytössä, eikä tarvitse välittää säilytyksestä tai uudelleenkäyttökertojen laskemisista.
Paljonkin. Ja netti on täynnä kirjoittelua myös mv-pimiöasioista. Ennekuin hurahdat hifistelyyn, kannattaa muistaa erään kerhon alkeiskurssimonisteessa ollut fakta: "Kaikilla nykyaikaisilla mv-materiaaleilla on mahdollista tuottaa huippuluokan lopputuloksia" Eli ei kannata liikaa syyttää materiaaleja omista virheistä. Aloittelijalle voisi kuitenkin neuvoa jonkin perinteisen raetekniikan filmin, vaikkapa Ilford FP4+. Nämä antavat mielestäni vedostaessa enemmän anteeksi valotus- ja kehitysvirheitä kuin T-raefilmit Delta ja T-MAX. Kehitekin voisi löytyä kaupan hyllyltä mielellään valmiiksi nestemäisessä muodossa ja olla muutenkin helppokäyttöinen. Esim. Ilfosol-S. Lämpötilan, liikuttelun ja aikojen kanssa on opittava tulemaan toimeen. Ilfosol ei ole kovin kranttu edellämainituille vaikka tarkka työskentely ja etenkin lämpötilan huolellinen kontrollointi kannattaa opetella heti alussa. Diafine on oma lukunsa, ja varmasti helppokäyttöinen mutta neuvoisin opettelemaan nykyisin tavanomaisemmalla kehitteellä. FP4+ ja Ilfosol-S yhdistelmästä et välttämättä voi netistä lukea hifistelykirjoituksia, mutta kuvia näytettäessä ei ole myöskään pakko kertoa millä ne on kehitetty. Erinomaisen helppokäyttöinen yhdistelmä. Fiksuinta olisi kuvata alussa valitsemallasi yhdistelmällä kunnes löydät kuvistasi ominaisuuksia jotka oikeasti johtuvat filmistä tai kehitteestä ja alkaa sitten testailemaan muita. Mutta eihän ihminen oikeasti noin toimi vaan muuttaa aina kolmea asiaa yhtäaikaa ja valitsee sitten mieleisensä syntipukin. Älä aloita huippunopeilla filmeillä äläkä prässäyskehityksillä. Tarvitset hyviä sävykkäitä negatiiveja jotta opit vedostamaan kunnolla. Filmitestit kannattaa aloittaa vasta kun osaat vedostaa negan niin että sävyt löytävät tiensä paperille. Yksi vaihtoehtoinen lähestymistapa mv-pimiön aloittamiseen on ostaa kromogeenista mv- filmiä kuten Ilford XP2, valottaa se kameran automatiikalla ISO 200 mukaan ja viedä liikkeeseen tavalliseen värifilmikehitykseen. Näistä negoista tulee ihan komeaa jälkeä mv paperille ja vedostus on hauskaa! Kun näin saa luottamuksen siihen että hienoa jälkeä pimiössä on mahdollista tehdä voi siirtyä filminkehitykseen. Aidoilla mustavalkofilmeillä tulee mielestäni toki parempaa jälkeä, mutta ei koskaan silloin jos perusteknikassa on ongelmia.
Jo mainittu Fp4+ saa minultakuin äänen. Kestää summissa paukuttelua erikoisen hyvin. Kaveriksi vaikka HP5+... Litkujen osalta voisi sanoa että kun valitsee liuosmuodossa olevan kehitteen niin jää yksi kämmivaihe pois laskuista. Kertakehitteenä kannattaa kehittää eikä yrittää säästää väärässä kohtaa. Eikös tuo Ilfosol S vanhene erikoisen nopeasti?
Tarkoitus ei olekaan alkaa hifistelemään heti kärkeen. Tuumin vain että alkuun vois olla hyvä valkata jokin "anteeksiantavampi" yhdistelmä jos semmoinen on, kun niitä virheitä kuitenkin tulee ennen kuin homma on selkärangassa. Ettei heti kärkeen tule pelkkää sutta ja sekundaa ja ala sen takia vituttaa Litkuista vielä sen verran että kaapista löytyy rodinalia, jotain suosituksia sen kaveriksi? Vaatiiko esmes toi FP4+ nimenomaan Ilfordin oman kehitteen?
Rodinal ja FP4+ on minulla toiminut erikoisen hyvin. esim. http://www.pikkuteemu.net/portfolio/portraits/?i=04 ja http://www.pikkuteemu.net/portfolio/children/?i=08 keikka joitain mainitakseni. (mitäänhän skannesta ei nää mutta olkoot osoituksena etten papukaijana ameriikan poikien höpöstelyjä täällä toistele ,D)
Ei vaadi. Käytännössä kaikki mustavalkomateriaalit ovat yhteensopivia kunhan kehitysajat yms. sovittaa yhteen. Rodinal käy oikein hyvin FP4:lle ja on pomminvarman helppokäyttöinen yhdistelmä. En aluksi suositellut sitä koska rodinalin saatavuus on vähän niin ja näin. Ilfosol tosiaan vanhenee pullossa nopeasti, mutta toisaalta pullo on pieni. Rodinalin tapa korostaa raetta ei ole kaikkien mieleen joten siinä mielessä Ilfosol saattaa olla parempi vaihtoehto yleiskehitteeksi. Käytännössä säilyvyysajat vajaissa astoissa korkki tiukasti suljettuna ovat selvästi ilmoitettua pidempiä. Älä kuitenkaan luota onneen niiden tärkeiden filmien kohdalla vaan kokeile ensin ja jos kaikki on hyvin kehitä ne ainutlaatuiset filmit vasta sitten.
Eikös tri-x ole ihan sieltä anteeksiantavimmasta päästä tuon valotuksen heiton suhteen... Itse alottaisin sillä.
Tuota meinasin minäkin ehdottaa, mutta ID-11/D-76 on jauhemainen ja sen kanssa läträäminen vie alussa aikaa ja ajatusta pois itse asiasta. Muuten kaikin puolin hyvä setti. Välttämättä ei ikinä tarvitse muuta.
ID-11 litkua ei kannata suotta ostaa isossa paketissa jos ei kuvaa vaikka se onkin niin halvempaa. Itse olen käyttänyt seoksella 1+1
Osuisikohan tässä ketjussä kysymykseni jonkun tietävämmän korvaan: paljonko esim. T-max satasessa on valotusvaraa? Jos vaikka kuvaan maisemaa, niin mikä olisi järkevä EV-luku taivaan kirkkaimmalle kohdalle? Digille kuvatessa taivas on +2, tosin +2.5 tai jopa +3:sta voisi saada vielä sävyä, RAW:lle kun kuvaan. Mutta entä filmi? Ja tämä siis kinofilmille, kehitys ihan "normaali". Kysymyksen voisi jakaa vielä kahteen osaan: mikä arvon tulisi olla, jos haluaa että "suora printti" ilman mitään taivaan poltteluita olisi hyvä, tai mikä arvo olisi sitten jos taivas olisi helposti poltettavissa tummemmaksi?
Ottamatta kantaa valotusvaraan, maisemia kuvataan mv.lle usein keltaisen, oranssin tai punasuotimen kanssa, jolloin taivaan tramatiikka tuotetaan näillä eväin.
Jeps. Itseltäkin löytyy oranssi ja punainen suodin. Voisitko Quidquern vähän opastaa, miten mittailisit valotuksen, filttereillä tahi ilman? Vai olisiko tämän oman topikkinsa arvoinen/laajuinen aihe?
Ihan viltterin läpi normaalisesti. Ei nuo mitään yllätyksiä ole minulle tehneet, puoliharmailla on välillä saanut tukkapystyssä tyhmiä valotuksia. Ennenwanhaan oli monella tapana pitää keltasuodinta ikäänkuin nykyään uv:ta: aina kamerassa.
Se johtui siitä, että ennenvanhaan, siis jonnekin 60-luvun loppupuolelle saakka, useat filmit olivat niin "huonoja",ts. ne eivät kyenneet tallentamaan koko väriskaalaa kuten uudemmat filmit, esim. FP3, amerikkalainen TRI-X jne. Itse en ollut tullut asiaa noin ajatelleeksi, mutta Karjaan valokuvakeskuskessa esitelmöinnin jälkeen tuli asia puheeksi Timo Kirveen kanssa, joka osaa kuvata lehtikuvia...
Tarkoitatko, että 60 -luvulle saakka mv -filmit olivat orthokromaattisia eli sini-viherherkkiä paitsi nuo, jotka olisivat siinä tapauksessa pankromaattisia. Ei kai enää 60 -luvulla?
Aikoinaan pankromaattiset filmitkin toistivat punaista päätä paljon nykyistä heikommin. Ja orthoakin kuvattiin vielä.