Eikö niihin voisi kuitenkin tuoda jotain valollista mielenkiintoa. Jos/kun malli ei ihmisenä jaksa kiinnostaa niin ei kuvakaan. Sori vain kuvaajalle, kun oon kriittinen....tämän tyylin kuvia kohtaan yleensäkkin.
Valaistus olisi voinut olla parempi, mutta 20 hyvin käytettyä sekuntia lightroomissa voi paikata paljon. Kuva on sinänsä ihan kiva.
Tärkein asia näyttäisi olevan melko lailla kunnossa. Siis mallin ja kuvaajan vuorovaikutus, yhteistyön perusta. Loppuhan on sitten tekniikan soveltamista. Beauty lighting, mitä se nyt sitten suomeksi onkaan, on suosittu söpöilypotrettien valaistus: varjoton, tasainen, pehmeä, loivakontrastinen. Joku tykkää, joku ei, mutta paljon käytetty tyyli se on. Sitähän kuvan valaistus ei varsinaisesti ole, ei itse asiassa sinnepäinkään. Valaistuksena on ilmeisesti pieni softbox kameran oikealla puolella. Liian pieni ja liian kaukana, jos beautyvalo olisi tavoitteena. Mallin kasvoille piirtyy aika voimakaskontrastisia juonteita nenänpieliin ja silmien alle. Yksinkertainen beautyvalaistus syntyy kameran yläpuolella olevan softboxin ja mallin edessä vaakatasossa olevan heijastimen yhdistelmällä - helppoa kuin heinänteko. Perus-KISS.
Jep, mallin kanssa sujuu kyllä hyvin. Tekniikan kanssa olen vielä aika kuutamolla Kiitos kommenteista ja hyvistä neuvoista.
Kirjasuosituksena valaisusta, Tiina Puputin kirja Valo ja valaisu - Henkilökuvaus studiossa ja miljöössä on mielestäni erittäin hyvä ja kattava. Suosittelen lämpimästi.
Juu. Vanhoissa (englantilaisissa) kuvausoppaissa opetettiin valaisemaan näin. Osassa suomalaisia alan kouluja opetti valaisemaan näin, reprovaloilla. Eläköön MJK ja Tiina Puputti, ja henkilövalaisu. Eihän sitä kaikkia orjallisesti tarvitse noudattaa, mutta on hyvä oppia ymmärtämään asiaa.
Tuossa VVI:n kuviossa ja MJK:n perinnössä on se minusta vierastuttava ajatustapa, että muu kuin perinne jota siellä viljellään on väärin. Valaisu ei ole staattinen asia, se elää ja kehittyy...
Ei se ihan näin ole. Ensin on opittava perustaidot, hallittava työkalut, jotta osaa ilmaista visuaalisesti sen, mitä haluaa. Valitettavasti visuaalisen ilmaisun perustaidot ovat katoavaa kansanperinnettä.
Tuo on sinänsä mielenkiintoista, kuinka se kehittyy? Senverta monta vuotta oon VVI:llä rampannut, että joku joka on kehittänyt jotain uutta, niin on huomioitu positiivisesti. VVI ei enää oo sama kuin 90-luvulla, ihan tämänhetkistä tietoa ei ookkaan.
Lähinnä tarkoitin sellaista mekanismia, että tulee ihmisiä, jotka tekevät erilailla, joiden silmä sanoo toisin, aina tulee. Kun sitten näitä kuvia näkee enemmän, silmä tottuu, alkaa pitää ensin mahdollisesti hyvänä efektinä, sitten lopulta yhtenä perustavoista tehdä. Nykyäänkin näkee monia tosi hyviä kuvaajia, joiden valaisu saisi ehdottoman hylyn perinteisessä koulutuksessa, mutta kuvat ovat tosi mielenkiintoisia. Valokuvaus ja studiovalaisu on kuitenkin niin kovin nuorta vielä, mutta esimerkiksi tietokonepelin kannessa aika vähän rembrant-valaistusta näkee, tai toisaalta Hollywood-standardivalaistusta 50-luvulta enää 80-luvulla... mutta mä tiedän, että tämä on aihe joka on herkkä, en mä tästä enempää...
En ollut osannut ajatella, että valaistuskin olisi herkkä aihe, mutta ei ole poikkeuksellista, että eri intressiryhmissä syntyy dogmaattista ajattelua. Tämä ei tietenkään koske vain valokuvaajia ja valokuvausalaa, vaan ilmiö on tunnistettavissa yleisesti. Aihe on kuitenkin kiinnostava ja niin voisi olla myös keskustelu siitä. Vanha sanontahan toteaa: kun etiketin tuntee, sen voi unohtaa. Valokuvan sommittelussakin on tiettyjä vakiintuneita sääntöjä, jotka on hyvä tuntea. Joskus kuitenkin niiden hallittu rikkominen tuo kuvaan kiinnostavan jännitteen. Mikäli sommittelun sääntöjä ei tunne lainkaan lienee kuitenkin epätodennäköisempää, että valokuvasta tulisi vahingossa sommittelultaan kiinnostava. Valaisun osalta tilanne voinee olla samantyyppinen: valaisun vakiintuneita käytäntöjä voi olla käyttämättä, mutta niiden onnistunut rikkominen edellyttänee myös niiden tuntemista, jotta vakiintuneesta poikkeavalle tavalle rakentuisi motiivi suhteessa kuvan kokonaisuuteen. Mieleeni tuli japanilainen taidemuoto kintsugi, jossa särkyneitä saviastioita korjataan kultalakalla tai vastaavalla. Siinä virheitä ei pyritä peittämään, vaan niistä tehdään harkitusti osa esinettä ne muotoutuvat tärkeäksi osaksi esineen estetiikkaa. Näen jotakin yhtäläistä valaisun ja sommittelun vakiintuneiden käytäntöjen ja "sääntöjen" harkitulla rikkomisella ja niistä poikkemisella.
On tietysti myös se, että mistä näkökulmista katsotaan. Niin pitkään kuin meillä ei säieteorista ole kauniita ajatuksia konkreettisempaa, niin myös taiteessa pätee se, että sääntöjä ei ole. Vaikka itsekin siihen syyllistyn, niin en ymmärrä miksi valokuvassa kuvaajan motiivit tulisi kyseenalaistaa. Itse kuvahan on oikein mukautuva.