Luen tarkasti Helsingin sanomien ja muidenkin sanomalehtien kulttuurisivut. Kaikkea kritiikkiä vaivaa kritiiköttömyys. Eritoten se koskee kuvataiteta-etenkin valokuvausta- sekä tanssia. Kriitikko ei arviossaan sano oikeastaan mitään mielipidettään tai arviotaan noissa arvosteluissaan. Tanssiesityksistä kerrotaan tekijät, ohjelmasta luettu 'mitä teoksella on haettu' ja epämääräisiä ympäripyöreitä liirumlaarumeita, joissa ei koskaan sanota, oliko teos hyvä tai huono, usein myös valokuvanäyttelyn arvioissa. Eikö tällainen ole ihan täyttä diipadaapaa. Toista se oli Heikinheimon aikoihin. Sama kritiiköttömyys koskee kaikkia arvioinnin tasoja. Nettisivuilla ei kannata sanoa mitään negatiivista mistään, kahvikeskusteluissa kannattaa kanssa varoa, mitä sanoo, jottei leimaude jne. Ovatko ihmiset todellakin niin huonolla itsetunnolla varustettuja paskahousuja nykyään, että kaikenlainen negatiivinen palaute omasta taiteesta torjutaan tutuilla argumenteilla: näin mä sen tarkoitin, ajat ovat muuttuneet. Kyllähän työelämässä palautetta annetaan sekä esim. vapaa-ajan urheiluharrastuksissa? Miksi taiteesta on tehty tälläinen myhäilylässytys?
Vs: Taiteen kritiikkömyys kun kerran kukaan ei tunnu tietävän mitä taide on ja mikä sen päämäärä on, niin mistä siinä voisi antaa palautetta? työssä ja urheilussa on selkeät päämäärät, aika helppo antaa palautetta.. esim. jos tällä foorumilla katsoo palautetta kuvista, niin ei ne ole kritiikkiä vaan mielipiteitä. miten olisin itse tehnyt tämän. koska niin kauan, kuin taiteelle ei muka löydy syytä/tarkoitusta/päämäärää/funktiota.. ei sille myöskään voi antaa minkäänlaista kritiikkiä.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Pitkälti varmaan juuri näin. Elämme postmodernia aikaa: anything goes. Jos esittää kritiikkiä taideteosta kohtaan on vanhoillinen, ahdasmielinen tai vaan ymmärtämätön. Teosta voi arvioida vain taiteilija itse omista ainutkertaisista lähtökohdistaan. Kriitikon tehtäväksi jää vaan kysyä: "Mitä sä tällä siis niinkutota tahdot sanoa silleen?" ja sitten vaan purkaa se vuodatus nauhurilta lehteen.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Niin, mitä olen tälläkin foorumilla nähnyt kritiikkiä, niin se keskittyy aiheiltaan sellaiselle alueelle, esim. tekniikoihin, ikäänkuin kuvan pitäisi tiukasti pysyä aiheen raameissa, kunhan kulttuurelliset, historialliset ja sosiaaliset aspektit ei pilaa hyvää kritiikkiä. Näin se ehkä menee kirjallisuudessakin kuten musiikissakin. Yksittäisillä tekijöillä pilataan hyvä kirja tai musiikkiteos. Tai valokuva.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Nykyään kirjatkin on sellaisia että ei jaksa lukea. Aivan kun lukijaa pidettäisiin tyhmänä. Kaikki selitetään niin että ei jää mielikuvitukselle yhtään tilaa. Jankuttaminen on ikuista. Ja jotku persoonat tekee sitä ikuisesti. En ainkaan itse jaksa antaa kritiikkiä tai ehdotuksia toisenlaisesta näkemisestä. Se johtaa aina siihen että se ei johda mihinkään.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Tää tiivistää kritiikin hyödyllisyyden nykyään hyvin. Enkä tiedä edes nykyään, ehkä se on aina niin. Mutta tuntuu että taiteessa on tosiaan yhä enemmän tarkoituksena vaan tuottaa jotain, joka muistuttaa jotain joka on saanut taiteen hyväksyvän leiman aikaisemmin itseensä. Ja se riittää. En itse tajua miten taidetta ja viihdettä voi nykyään erottaa. Suurin osa taiteesta on mun silmään viihdettä, se näppäilee vähän mun aivojen mielihyväkeskuksia, tai aiheuttaa jonkun pienen tunteellisen muun reaktion oli se sitten inhoa, vihaa tai jotain sensellaista. Ja se riittää, kuhan saadaan se joku reaktio aikaiseksi... sehän on taidetta? Taiteen pitää provosoida ja saada ihminen tuntemaan, mutta miksi? Mitä ihmeen itseistarkoitusta tunteilla on. Ihan hyvin mä voin syödä erinäisiä kemikaaleja jotka saa mut tuntemaan vaikka mitä, onkohan ne taidetta... mä aina luulin että se oli viihdettä, mutta ehkä se olikin syvä taiteellinen kokemus. PS. Mä juuri tajusin, että iltasanomat ovat ehkä tän vuosituhannen suurin taideprojekti. Sen clikbaitti otsikot saavat mut aina tuntemaan ja herää keskustelua kun pitää kommentoida.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Minulle (enkä vaadi ketään olemaan samaa mieltä) taideteos on sellainen, joka jää osin selittämättä, jää osin arvoitukseksi. Teos joka ei täysin redusoidu mihinkään analyysiini tai tulkintaani, vaan joka vaikuttaa minuun osin tavalla jota en pysty jäljittämään. Teos jonka jokin olennainen elementti jää arvoitukseksi. Minun, vastaaottajan kannalta teokseen jää vaikuttava mysteeri. Tämä on tietysti vain täysin henkilökohtainen mielipide. Muunlaiset teokset ovat sitten viihdettä, parempaa tai huonompaa. Ansel Adamsin maisemat ovat suklaakonvehtien kääreitä, Cartier-Bressonin katukuvat mukavia kahvipöytäjuttuja.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Kyllä me kaikki olemme omanlaisiamme ja lisäksi nuorina kiivaita, viiskymppisenä kuuntelevia ja harkitsevaisia ja sitten taannumme tai valikoidumme omaan valikoituun maailmamme. Luen toisinaan hesaria. Unohdetaan maailmatähdet. Paikallisesti esiinnousevat nykymurroksen kuvaajat, feministinen tasavertaisajattelu, tai sukupuolisuus. niin moni asia muuttuu toisten tahdosta kokoajan ympärillämme. Kiitos ja maine on sitä, että kuvasi nostetaan esille, aikaan ei kuulu kuvien laadun arviointi. Luotetaan tai muokataan sinun medialukutaitoosi. Sinut nostetaanko joukkoon? Kyllä taiteilijat itse osaavat lukea rivien välistä ja tiedostavat kunkin kuvansa luonteen ja osuvuuden. Kriitikot voivat olla terveellä tavalla tuttuja ja käyvät keskusteluja palstan ulkopuolella keskenään. Varo esittämästä taiteilijalle toiveita tai puutteita hänen töistään. varsinkaan jo pitkän uran tehneelle. Ellet ole hänelle jollaintavoin tarkeä. Älä sittenkään. Ole kuin äikänopettajasi. Täällä foorumilla, jossa txt-viestitkin ovat joskus novelleja. Ollaan vielä anonyymeja, pyydät roimaa kieltä. Sitä saa ehkä, jos on taitava kritiikin pyytämisessään työväenopistojen tapaisissa ahjoissa. Jos kuvaa paljon hieman itsestään epävarmoja naisia heidän kansioihinta, pitää pystyä elämään heiltä saamansa kiitospalautteen varassa. Onko suhde molemminpuolinen ja antoisa, raikasta hyvää tuottava. Syntyyko jokin pikku prokkis. Se on hyvä palaute. Itse tiedät missä epäonnistuit ja itsekin pyrin salaamaan sen muilta. Asiaa voisi lähestyä monin tavoin, mutta jos et itse ole vuorovaikutuksessa, toisessa airossa, niin tämäkin on arvailua, kuvitteellista höpinää aidan reunalta mun osaltani Itseni voisin määritellä vaikka salataiteilijaksi rakentamisen moniottelijan roolissa. t. manual
Vs: Taiteen kritiikkömyys Nykyään on taiteen esittelyä. Vähän syemmälle menevä on taiteen esittelyä suhteessa menneeseen ja jopa tulevaan. Sitten on niitä jotka sanovat paskaa, eivätkä edes esittele itseään.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Itse jaan asian niin, että on tiede/tieto/taito ja sitten on taide. Ensimmäinen perustuu yleensä faktoihin tai ainakin asioihin, jotka toistuvat samanlailla. Taide taas on tunnetta, jotain ihmisten pään sisällä. Osaamista voi kritisoida helposti, koska yleensä voidaan tehdä jotenkin mitattavasti paremmin. Mutta miten taidetta voi kritisoida (muuten kuin tuon perusosaamisen tasolla)? Mikä on se pään sisältä mitattava asia, joka tekee taiteesta parempaa? Ei se ainakaan ole se, että N% tykkää ja M% ei tykkää, koska taide ei muuttuisi koskaan, jos vain tätä mitattaisiin. Ja sitten kritiikkiä on myös positiivista, tämä kannattaa muistaa. Itse lähinnä kritisoin negatiivisesti kuvissa sitä, jos ne eivät herätä mitään tunteita. Kuvan aiheuttama lievä mielihyväkin on vähän niukkaa.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Ihan retoorisesti vain. Oliko tuo äskenkirjoittamasi, halmu, viittaus minuun?
Vs: Taiteen kritiikkömyys Tämä, taide on jotain selittämätöntä ja mystistä.. lienee aika yleinen mielipide. Ja ehkä juuri se, joka johtaa kritiikittömyyteen. Käytännössä toi on mun mielestä viihteen määrite, että se herättää jotain epämääräisiä tunteita päässä. Kysymys on vaan katselijan omasta älystä, että ymmärtääkö miksi. Miten se manipulointi on toteutettu. Sillä sitähän se vain on, tavallaan taitavaa manipulointia. Ja tätä viihde on myös. Ihminen altistaa itsensä tälle manipuloinnille, koska haluaa kokea tunteita. Mun käsitys on, että se on täysin verrattavissa päihteisiin. Ja jos tätä manipulointia käyttää metodina, on tärkeää ensin aiheuttaa tunne katsojassa. Ja sen jälkeen johdatella katsoja ymmärtämään miksi tämä tunne heräsi häness. Silloin katsoja voi ymmärtää jotain. Sen sijaan, että vain kokisi tunteen ilman minkäänlaista tarkoitusta. Sillä tunne ilman tarkoitusta ei ole minkään arvoinen, tunne joka ei johda mihinkään.. on vain ikäänkuin mentaalista masturbointia. Omien hermoverkkojensa huijaamista. Elämän simulointia Siinä vaiheessa, kun taiteilija osaa käyttää tätä metodia, manipulaatiota, jotain tarkoitusperää varten. Sillon voisin sanoa että kyse on taiteesta. Taiteilijalla tulee olla selvä asia, ajatus tai näkemys jonka siirtämiseen pyritään katselijan manipulaation keinoin. Tällöin taide on sitä mitä sen tulisi olla, filosofiaa. Tällöin taiteella on joku funktio sekä tarve yhteiskunnassa. Tällöin taidetta voi myös arvioida, alkuperäisen ajatuksen pohjalta. Sekä sen kautta, kuinka hyvin tämä ajatuksen siirto on onnistunut. Loppupeleistä, mikään ei ole helpompaa kuin tehdä "oli synkkä ja sumuinen yö" sumutuksia.. joista voi joku epämääräinen tunne irrota. Mutta mitä sitten? Pahimmillaan se tunne irtosi, koska etuaivolohko sanoi että ottaen huomioon ympäröivän sosiaalisen ilmapiirin, tällähetkellä olisi hyvä tuntea näin saavuttaakseen ryhmään kuulumisen.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Taidekritiikkiä kannattaa nykyisin etsiä muualta kuin hesarista. Vaikka nyt: http://creat.fi/ http://www.editmedia.fi/ tuossa esim. tuore juttu Mapplethorpen näyttelystä: http://creat.fi/robert-mapplethorpen-nayttely-kiasmassa-tassako-tama-olikin/
Vs: Taiteen kritiikkömyys Ei mystistä, ei. Mutta osin selittämätöntä. Jos taide pyrkii vain jonkin selvän asian siirtämään manipulatiivisin keinoin vastaanottajan maailmankatsomukseen, millä tapaa se silloin eroaa ihan tavallisesta propagandasta? EDIT Niin, tai miksipä niiden välillä silloin tarvitsisikaan olla mitään eroa. EDIT 2 No, joka tapauksessa valtaosa siitä mitä taiteeksi kutsutaan jää tällä minunkin täysin asiantuntemattomalla harrastajamääritelmällä valllan mainiosti viihteen puolelle ja sikäli hyvinkin kritiikin piiriin. Yhteiskunnallisestihan melkein mikä vaan on nykyään taidetta. Jokainen juuri murrosikänsä ohittanut tyyppi joka pääsee televisioon tai radioon vonkumaan jotakin nyyhkypurkkaa on nykyään artisti eli taitelija. Olisivat edes kompetentteja laulajia mutta ei, artisteja pitää olla
Vs: Taiteen kritiikkömyys Asia voi olla selvä taiteilijalle, ja toivottavasti onkin. Sen siirtäminen ei silti ole "vain". Vai oletko joskus kokeillut saada jonkun ymmärtämään sun kokemuksen. Sillä sitä ymmärretty ja omaan maailmaan assimiloitu ajatus on, se on niin selvä osa sinua. Rakenteellinen osa aivojasi, hermoverkko jonka läpi maailmaa tulkitset. Se värjää koko todellisuuttasi ja on fyysinen osa sitä. En käyttäisi sanaa "vain". Ymmärtäminen tapahtuu ainoastaan kokemuksen kautta, ja taide voi synnyttää kokemuksen. Propaganda voi hyvinkin käyttää taiteen keinoja, mutta propaganda on yleensä jotain jonka tarkoitusperät eivät ole sen ajatuksen läpiviennissä vaan sillä mitä ihmisellä johon tämä ajatus on istutettu voi tehdä. Propaganda on vallankäytön väline, taide ei sitä ole sillä se ei edusta mitään valtaa hallussapitävää tai valtaan pyrkivää ryhmittymää. Samalla ihmettelisin mitä hyötyä ihmisille on selittämättömistä taideteoksista jotka aiheuttavat epämääräisiä tunteita? Jos taiteilijalla ei ollut edes mitään ajatusta, filosofiaa.. ei mitään pohjalla. Niin mistä siinä edes on kyse? Parhaimmillaan tälläinen teos voi olla ollut taiteilijan vapaata assosaatiota, joka funktionaalisesti edustaa itsetutkiskelua. Siihen samaistuva yleisö voi siitä jotain saada irti. Enkä pidä tätäkään suuntausta täysin arvottomana. Mutta jos yleisö ei koskaan ymmärrä sitä, ja näkee vain jotain mystistä. Silloin sen arvo on lähinnä mentaalisessa masturbaatiossa. Pikku kikseissä.
Vs: Taiteen kritiikkömyys Niin, olethan sinä tuossa aivan oikeassa. Vaikka propaganda on myös manipuloivaa, niin ei se tarkoita etta päämäärät tai edes kaikki keinot olisivat samat. Aivan olin väärässä, ymmärrän nyt paremmin mitä tarkoitit joten kiitos selvityksestä. Jälkimmäistä osaa viestistäsi voin vain kommentoida omalla kokemuksellani: eivät ne tunteet ole epämääräisiä eivätkä oikeastaan tunteet ole siinä niin tärkeitä. Sen arvoitukseksi jäävän osan tai elementin vaikutus ei välttämättä ole emotionaalinen. Mutta siinäkin olen kanssasi aivan samaa mieltä, että kysymykseksi minunkin mielestäni jää tuo "Niin mistä siinä edes on kyse?"
Vs: Taiteen kritiikkömyys Tavallaan on hyvä, jos teos kiehtoo ja tosiaan pitää yllä tätä "mistä siinä on kyse" tunnetta. Joka saa ihmisen jatkamaan sen ajattelua ja tulkintaa. Se kysymys mikä tässä pitäisi herätä on, että miksi tämä aiheuttaa kyseisen tunteen tai reaktion. Joka johtaisi älylliseen syventymiseen ja sitäkautta ymmärtämiseen. Mutta ongelmaksi muodostuu juuri se, että jos kyse onkin vain yksinkertaisesta manipulaatiosta. Kuten esim. kuva ihmisestä jonka pää on kääntynyt niin että et aivan saa tarpeaksi informaatiota että siitä muodostuisi kasvot. Sun aivot jatkaa yrittämistä... kuvassa ei tarvitse silti olla mitään muuta, kuin tämä pieni manipuloiva kikka. Mun mielestä mielenkiintoiseksi se muodostuu silloin, kun käytetään tän tyyppisiä kikkoja ihmisen ohjastamiseen oikeaan tunnetilaan/mielentilaan jolloin voidaan tarjota hänelle sopivia mielikuvia ajatuksen perille viemiseen. Koen jotenkin, että ensimmäinen esimerkki on vasta välineen hallintaa. Ei vielä taidetta, ja että taiteeksi se muodostuu vasta kun sen takana on tekijän oman ajatustyön/elämän/kokemusten synnyttämä maailmankatsomus/filosofia/näkökulma. Usein usvalla yritetään peittää sitä tosiasiaa, että taiteilijalla ei ollutkaan mitään sanottavaa. Ei mitään annettavaa. Ja en tarkoita että taiteen tulisi olla kirjaimellista. Esim. vaikka Francis Baconin duunit ovat hyvä esimerkki siitä, että niiden takana on selkeä tekijän filosofia, ne puhuu lihan kieltä. Viestittää sitä raadollista kokemusmaailmaa, joka on kaiken pohjalla. Se on ymmärrettävissä, ja koettavissa hänen duuniensa kautta.