Kuvaateko ns perhealbumia, tai siis kuvaatteko säilytettäväksi perheen juhlia, matkoja yms. Tuosta Aranevan kuvan otsikosta tuli taas asia mieleen. Itse kun en sellaista tee, lainkaan. Minulla ei ole jostain syystä siihen tarvetta tai halua, muistot säilön mieleeni saavat mennä mukanani ja juhlat haluan nauttia livenä, en kameran välityksellä (onhan se eri asia katsoa poikansa ripillepäästyä tai tyttärensä häitä tunteella kuin kameran läpi). Matkoillakin kuvaan, erityisenä kuvauspäiväänä, mutta muuten ollaan perheen kanssa, jos perhe on mukana. Ymmärrän kyllä tavallaan homman pointin, minun valokuvaukseeni ei vaan kuulu tuollainen. Jotenkin minun intoni valokuvaukseen kohdistuu muuhun kuin elämäni dokumentointiin, jos jotain säilytettävän arvoista saan aikaan se lienee joku yleisesti ottaen hyvä kuva eikä dokumentti perheen uudesta Peugeotista. Onko kuvaavilla henkilöillä yleensä taipumus dokumentoida omaa elämäänsä? Nyt ei taas pidä luulla että väheksyisin "perhekuvia", ei sinne päinkään, katson mielelläni albumeita muutaman vuosikymmenen takaa, muiden. Valokuvauksessa on monta muutakin asiaa jota en tee mutta en silti väheksy. Oikeastaan halusin vain tsekata olenko poikkeus tässä asiassa vai onko tämänkaltainen suhtautuminen yleisempääkin valokuvausta harrastavien tai siitä toimeentulonsa saavien keskuudessa.
Vs: Perhealbumiin Mä ajattelen perheen kuvaamista osana perheen tarinan kehittymistä. Tämä liittyy siihen että: <LIST> <LI> Jokaisella kansalla on tarina, josta kansalaiset tuntee itsensä yhdeksi porukaksi. Suomalainen on suomalainen koska...</LI> <LI> Myös ihmiskunnalla on tarina, mutta sillä ei ole vielä kovin isoa merkitystä. Mutta siinä vaiheessa kun avaruudesta löytyy elämää, ja jos se on vielä älykästä, niin...</LI> <LI> Myös partiolaisilla, sotilailla, poliisella yms. ryhmillä on tarina. Niin kuin Hitlerin Jugend nuorillakin - osa tarinasta perustelee ryhmän olemassolon oikeutuksen. Tarina on myös Natural Born Killers ryhmällä (eiks sellainen rikollisorganisaatio ole Suomessa). He tarvitsevat voimakkaan tarinan, jotta ryhmä toimii.</LI> <LI> Jokaisen ryhmän syntyvaiheen ensimmäisiä tehtäviä on ryhmääntyminen: pistää alulle ryhmää koossa pitävät voimat ja tarina. Valokuvat voivat olla osa sitä jo alkumeterillä.</LI> </LIST> Jotta perhe pysyy koossa, sillä pitää olla tarina - meidän perhe. Mitä parempi tarina, sen pitkäikäisempi perhe. Perheen ja suvun tarina on oleellinen osa ihmisen elämän vakautta ja yhteenkuuluvuuden sekä turvallisuuden tunnetta. Silloin kun ryhmän jäsenet ei usko enään tarinaa, ollaan heikoilla jäillä; ryhmä on kuolemassa. Ja kuvat ovat osa tuota tarinaa. Ne ei ole pelkkiä dokumentteja tai taidetta. Vaikka voivat olla sitäkin. Onko tarna sitten nivottava perhealbumiin, on toinen asia. Nykyään on muitakin mahdollisuuksia.
Vs: Perhealbumiin Itse "dokumentoin" suht paljonkin omaa elämää ja sen ympärillä pyörivää. Kuvaamisessa monenlaista kokeillut. Mulle jostain syystä eniten motivaatiota antaa ihan suht simppelien asioiden näppäily "oman navan" ympärillä. En tosin kuvaa kuvaamalla itselleni merkityksellisissä juhlissa, hautajaisissa yms. Enintään saatan näpsäistä muutaman (1-5) kuvan, jotka tulee eteen vähän kuin varkain sopivan rauhallisessa tilanteessa. Kameraa kuljetankin usein mukana, vaikka en varsinaisesti kuvaustarkoituksessa. Itselleni tätä tapaa toki on tukenut, lisännyt merkityksellisyyttä ja lisännyt motivaatiota se, että muksun äiti menehtyi pojan ollessa ekaluokkalainen. Sillä tapaa olen hyvilläni, että ihan perusarkeakin on tullut ja tuli kuvattua. Ei meillä onneksi koskaan ollutkaan vääntöä siitä, milloin kuvata ja milloin ei. Kumpikin kun kuvasi jonkun verran. Olen tainnut joskus jopa laukun miitissäkin esitellä omaa "perhealbumia". Kuvakirjat kun on suht edullisia, ja ainakin omasta mielestäni ihan hyvä ajoittain pysähtyä muistojen ääreen. Myöhemmin taas voi pysähtyä albumin/kirjan ääreen ja palata vaikka niihin fiiliksiinsä, kun on sitä fyysistä perhealbumia luonut. En tiedä, vastaako tämä nyt kysymykseesi, tai olenko kysymyksesi kohderyhmää. Mutta siis itselleni merkityksellisissä tapahtumissa en kuvaa edes pyynnöstä. Mutta muutenkin kuvaan vain silloin, kun fiilis on. Kuvaamaanhan mua kun ei varmaan kukaan lähisukua kauempaa pyytäisikään.
Vs: Perhealbumiin Molemmat edellä kuvatut lähestymistavat ovat mielekkäitä, jopa miellyttäviä kuulla. Saivat minutkin harkitsemaan uudestaan suhtautumistani, eivät vielä muuttamaan, mutta uutta näkökulmaa tarjosivat...
Vs: Perhealbumiin Olen tehnyt tietoisen päätöksen olla kuvaamatta ja tiedän että se kaduttaa jälkeenpäin.
Vs: Perhealbumiin Näin se menee. Tosin en ole tehnyt moista, mutta silti kaduttaa ettei kuvissa ole ajankuvaa eikä elämää yhtään.