Tuossa joku pohti, että missäköhän filmihörhöjen hyvät otokset ovat, kun niitä niin harvoin on näytillä. Omalla kohdallani olen usein joutunut pohtimaan, että missä ovat ne mahtavat digiotokset, joita olen vuosien varrella mielestäni ottanut. Digikuvat köllöttävät turvassa kovalevyillä ja varmuuskopiona, ja joita mieluusti katselisi, jos vain jaksaisi karsia ja käsitellä. Ja teettää paperikuviksi. Albumeita selaillessa siis voi todeta filmin ainoaksi oikeaksi mediaksi, sillä vertailtavana ei ole digikuvia. Koneella istuessa taas tuskailee halvan digipokkarin räpsyjä, kun vertailee niitä kultareunaisiin muistikuviinsa keskikoon huolella tehtyihin valintoihin. Näistä muisteloista voi tarvittaessa unohtaa täysin digihasselien ja täyden kennon canonien laadun, sillä nehän edustavat ammattiani. Voiko siis olla yhtä aikaa ammattivalokuvaaja ja harrastelija? (Kyllä kyllä, useat ammattilaiset ovat harrastelijan tasolla, onneksi myös toisinpäin)
Vs: Paperikuvat Niinpä. Toi on vähän kuin pitäisi palaveria Saharassa ja kettuilisi missä ne uimarien esitykset nyt oikein on? Veikkaaan että noin 97,65365% näyttelyissä nähtävillä olevista kuvista ovat filmikamaa.