No niin, tässäpä juonne, kun haluaisin kuulla lisää aiheesta. Vaikuttava asia on kennokoko, sillä 24x36mm pienemmän kennon kuvaa suurennetaan enemmän valmiiseen valokuvaan. Toiseksi yhtäläinen vertailu suurissa suurennoksissa on vaikeaa, ellei mahdotonta, sillä digikameran kuvaa helposti tarkastellaan 100% koossa ja filmillä taas vaikuttaa skannaus monella tapaa. Toki sitten vielä filmin kyky toistaa vaikuttaa havaintoon ja vaikutelmaan. Tai jos luupilla katsoo negaa, se on vaikeasti ellei mahdottomasti verrattavissa 100% digin tarkasteluun (joka yleensäkin on melko kaukana käytännön tarpeista ts. toimii vain joissain optiikka yms vertailuissa) En äkkiä keksi muuta, miksi digi olisi "armoton" tarkennuksen kohdillaan olon suhteen. Toinen aihe on se, että joittenkin objektiivien sanotaan toistavan paremmin filmille kuin kennolle, mutta tässä lie kennotkin erilaisia. (Tätä varten muotoilin otsikkoa myös.) (Muuten JW, muistanet kun ihan hiljattain myyntipuolella oli juttua 60-luvun lopun Summilux 50mm objektiivista, josta ostaja oli perunut kaupat kun se tarkensi pieleen M9:llä. Todellisuus paljastui myöhemmin, kuulin: M9 piti säätää kuntoon, ei objektiivi.)
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Mulle on tältä(kin) foorumilta tullut sellainen käsitys että filmi antaa enemmän anteeksi tarkennuksessa emulsion paksuuden vuoksi, kun taas digin kennon paksuus on "nolla".
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Varmasti totta. Toinen puoli on että digikuvien tarkennuksen onnistuneisuutta tulee usein tarkasteltua 100% suurennoksella kun taas filmikuvia harvemmin tihrustetaan noin tarkasti.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Pääsääntöisesti kaikissa digikameroissa (pois lukien mm. Pentax 645 D, Leica M, jotkut digiperät) on AA-suodin, joka tiputtaa tarkkuutta. Toinen ongelma on kennon rakenne, josta ilmaisu "vohveli" on erinomainen kuvaamaan sitä mistä on kysymys. Vaikutus esiintyy pitkälle reuna-alueilla ja niinpä juuri Leicassa (jolla on ohut runkopaksuus) on kennon mikrolinssejä ryhmiteltävä reunoilla eri kulmaan kuin keskellä. Jos näin ei tehtäisi, heikkenisi reunapiirto merkittävästi. Jos esim. Leicassa käyttää sovitetta ja optiikkaa joka on suunniteltu paksummalle rungolle (Nikon, Canon, Leica R yms.) on tilanne hieman helpompi. Sama koskee optiikkaa, joissa on aito telerakenne, jolloin ne ovat hyvinkin telesentrisiä ja valonsäteet tulevat paremmin kohtisuoraan kennoon nähden. Filmin "ongelma" on enemmänkin se, että se kaikkein paras mehu on äärettömän vaikea puristaa negatiivista ulos. Ja nyt kun FF-kennoisissa (ja pienemmissäkin) liikutaan jossain 24 megapikselin kohdalla, ei siinä koossa enää eroa saa syntymään tekemälläkään kuin ainoastaan jollain ultrahitailla jäljennösfilmeillä. Tämäkin vain silloin kun kaikki säädöt ovat kohdallaan, kamera suunnilleen pultattu peruskallioon ym. Voikin kysyä, onko siinä enää mitään mieltä... Minusta ainoa tapa kaivaa kaikki ulos negasta on suurennuskone - ei skanneri. Tämän päivän uustarjonnassa ei vaan tahdo löytää tarpeeksi hyviä suurennuskoneoptiikoita. Schneiderin Apo-Componen HM-mallit taitavatkin ollakin ainoita, joka ylittää vaativammatkin kinonegatiivit tuossa suhteessa. Keskikoon ja isompien kanssa puhutaankin jostain ihan muusta kuin terävyydestä ja niissä onkin aika turhauttavaa tehdä optiikan soveltuvuusvertailuja jo pelkästään siksi, että filmiä on vaikea saada tarpeeksi suoraksi. Mitä suurempi nega, sitä pienemmät suurennoskertoimet ja pienempi mahdollisuus erottaa niitä (terävyys)eroja, jotka vielä ehkä kinokoossa saadaan esiin.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Tai päinvastoin, kennon pinnan epätasaisuus aihettaa paljon valohäviötä ja piirron heikenystä viiston valon, eli piirtoympyrän reunan alueilla.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Miten tarkasti rullalta tuleva (vaikkapa kino) filmi ylipäätään pysyy ajatellussa tasossa? Jotenkin epäilen, ettei tuossa nyt aivan millin sadasosista puhuta.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Riippuu tietysti kameran rakenteellisista ratkaisuista. Ei kai tuosta mitään yleistä voi todeta. Joissain kameroissahan (esim Contax RTSIII) oli vaakkumisysteemi joka imaisi filmin kiinni painelevyyn juurikin tuosta syystä.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym En ole aiheen "insinööri" saatikka "nörtti", mutta muutamia ajatuksia heti pohjalle jos ajatellaan kenno/filmi asetelmaa: -suurennus suhde kennolta on katsottavissa näytöltä, tuo 100% on kai se sovittu normi jolloin pikselit alkaa tanssinsa näytöllä kun taas 100% filmillä on tuo 24mmX36milliä= Negan faktinen koko, kaikki sen yli on "suurennoksia". Quiquern on oikeassa: filmi emulsiolla on paksuutensa, mutta kenno on 0% , se pinta. Se että kennolla on sitten todella poikkeavia ominaisuuksia filmiin nähden on ainakin: kun piirron reuna aluelle mennään, paksunee emulsio olennaisesti tuon "geometrisen kulman" takia, kenno taas reagoi aika tavalla eri lailla kulmasta tulevaan valonsäteeseen. Tästä syystä Leican täyskennon toteuttaminen oli niin tuskan takana olemassa oleville obiskoille. kannattaa huomata että uudet Digiajan obiskat leicaan ovat melkein "retrofocus" rakenteita, taaimmainen linssi huomattavasti kauempana kennosta. Myös filmi "imee" valoa paremmin, ei muutu kohinaksi jne, Ei myöskään pala sillä lailla puhki että tulis täysin käyttökelvottomia otoksia. Printtaamalla / Skannaamall aina päästään johonkin lopputulokseen. Kun digi on puhki- siellä ei sitten ole mitään informaatiota. Tämä noin aluksi, omaan kokemukseen pohjautuen.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Jep. Tämän vuoksi hylkäsin digin ja olen edelleen hyvin onnellinen. En toisaalta kiellä etteikö se juna joka filmikyttyrätkin korjaa tulisi jonain päivänä.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Taannoin Rotterdamissa tutuksi tullutta Mats Bergiä lainatakseni se on suurennuskoje, ei kone. Kone tekee itse, ihminen tekee kojeella. Itse olenkin omistanut vain suurennuskojeita kinosta 4x5":aan. Koskaan en ole törmännyt tähän maagiseen filmin mehuun, jota olisi kovasti mahdoton puristaa siitä irti. Sensitometrisesti kaiken filmillä olevan esiin saaminen ei ole kummoinenkaan suoritus. Ylipäätään ihmettelen filmikuvauksen perustelua sillä, että filmissä on aivan järjettömästi laatua, mutta sitä vain ei saa sieltä esiin. And they say there’s a town not far from here, You can trade your debt for gas and beer. No boss, no rent, no sweat, no cares: Where everybody is a millionaire. If there ain’t there oughta be. Just think of the endless possibilities. A place where every day is Friday night... Joopa joo, vaatii vahvaa uskoa sellaisen olemassaoloon, jota koskaan millään mitenkään näkyviin et saa... ;-) -p-
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Niinpä.Pekka... Mutta laitan tähän väittämäni tueksi kaksi kuvaa jotka valaisevat sitä mitä olen sanomassa, tosin Netin ja näytön asettamin rajoituksin. Tietysti voi sanoa että kaikki johtuu tuosta uskomattoman puutteelisesta diogi tekniikan hallinasta, mutta silti. Ensimmäinen on aika tuore ( tältä viikolta) MV digi M8 otos, kovat valot, musta puku, aika laajat vaihtelut valaistuksessa. Tästä olisi printtaamalla saanut vaalokuvapaperille "loistavan" printin. nyt vaan huippuvaloissa kaikki on auttamattomasti puhki. Toinen on aika vanha mutta mun klassinen MV -TRI-X leica kuva. Skannattuna, ja nettissä "aika paska" mutta printtinä barytalle, kieltämättä aika helvetin hieno. En sano ettei taitava shoppaaja , digi MV konversioita tekevä asiantuntija saisi digistä todella näyttäviä kuivia aikaiseksi, mutta ne ovat enemmän tuollaista "täys sävy" suht normi sävyskaalan omaavia shotteja. Kolmas on sitten M8 digi, jossa kaikki on suht kohdallaan, käytettävä luminanssi tukee aihetta jne, niitä on kiva räpätä, syntyvät sivulle kädenkäänteessä jne.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Tuota valon "imemistä" en ihan ymmärtänyt... Kyllä filmi palaa, kaikki diat ja negat voi valottaa (ja tietysti kehittääkin) niin, että huippuvaloalueissa ei ole sävyeroja vaikka miten printtaisi tai skannaisi. Sitä kutsutaan ylivalotukseksi. Digikuvauksessa on sama ongelma, informaatio eli sävyerojen esiintyminen loppuu ylivalotuksen myötä. Kaikilla varmaan on se kokemus, ja jos joku väittää kuvanneensa mustavalkonegaa valottamatta koskaan huippuvaloja puhki, valehtelee. Värinegaa pidetään usein esimerkkinä siitä, että voi valottaa miten haluaa. Ei voi, jos haluaa parhaan mahdollisen printin. "Valotusvara" on sama 0,5 aukkoa kuin mustavalkonegallakin. Löysästi ajatellen voidaan toki ajatella, että värinegalla on suurempi "dynamiikka" kuin digikennolla, jolla taas on suurempi "dynamiikka" kuin mustavalko- tai diafilmillä. Printeistä puhuttaessa kuvausmenetelmästä riippumatta tullaan aina siihen tilanteeseen, että paperille ei missään tapauksessa saada sävykkäästi edes kuuden aukkovälin dynaamista aluetta (neliväripainolla vain neljä+). Digikenno on lineaarinen ja hyötyy sävyjakaumansa puolesta nimen omaan oikealle valottamisesta. Se kohta, johon sävyjen halutaan loppuvan sijoitetaan saturaatiopisteeseen. RAW-konversiossa gammakäyrän olalla hoidetaan sitten lopullinen separaatio. Tämän vuoksi digikenno tarjoaa huikeasti tarkemman tavan tuottaa teknisesti täydellisiä printtejä kuin filmi. -p-
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Näin varmaan on. kuvaan M kasilla jpg:tä, siinä loppuu " mehu" aika äkkiä, mutta kun en tykkää räplätä, valotus 640 asa. JPG MV ( ainoa suoraan MV vaihtoehto kamerassa) vakioasetus 2/3 aukkoa ali . sillä tulee sellaista jälkeä "suoraan" mitä D2Xs:llä hirveän säätämisen jälkeen koneen ääressä... Näin se vaan menee, en halua muuta. Jos haluan säätää, kuvaan CFV:llä ja "kudon pitsiä"...
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Ja tuosta "Imemisestä"... tarkoitan filmin kykyä pitkissä valotuksissa, esim valomaalauksessa tuottaa kohinatonta jälkeä vaikka viiden minuutin valotuksella. Mustassa on...mustaa, ei kohinaa.. valotetuissa kohdissa on sitten... jotakin informaatiota, valotuksen määrästä riippuen.
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Mustavalkofilmeissä tuo nyt riippuu paljon itse filmistä. Hp5+:lla on hyvin helppo saada jopa vahingossa aikaan solarisaatio. Sitten taas on filmejä joilla on hankala yrittämälläkään päästä 'shouldering off' -tilanteeseen, siis siihen missä olka alkaa latistua niin pahasti ettei siitä kukaan voi sanoa löytävänsä enään sävyeroja. Mustavalkonegan valotusvarako puoli aukkoa? Tuota en ihan suoraan nielaise. Tosin termi valotusvara on aika tulkinnan varainen. Mitä sillä tarkoitetaan, sallittua virhemarginaalia valotuksessako? Kuvatessa ISO-herkkyydellä ei tietenkään alivalotuksen suuntaan ole pahemmin pelivaraa (käytännössä hajavalon/kameran+linssin heijastusten, eli flaren ansiosta parhaimmillaan kuitenkin aukon verran). Ylivalotuksen suuntaan taas monilla moderneilla filmeillä on varaa reilusti. Kuitenkin pitää ottaa huomioon filmi, valotus, kehitys, hajavalo (flare), paperi, suurennuskone, suurennusoptiikka sekä vielä paperin kehitys. Muuttujia on monta. Tässä on tietenkin ansakuoppana 'paras mahdollinen printti'. Millainen se on? Onko paras mahdollinen printti se, joka toteuttaa kuvaajan toiveet täydellisesti vai mikä? Kohteen sävyalan voi saada kokonaisuutena tai halutulta osin kyllä paperille, mutta sävyjen keskinäinen suhde ei varmasti koskaan vastaa todellisuutta. Ja jos se mittailtuna vastaisi, ei se taas ihmissilmän mielestä vastaa. Värinegalla valotusvara menee käytännössä samalla tavalla kuin mustavalkoisella. Toisto on hyvin lineaarinen joten ylivalotuksen suuntaan virhevaraa on. Alivalotukseen ei pahemmin. Värinegan kohdalla asiaa mutkistaa tietenkin se, että eri filmit on suunniteltu toistamaan sävyjä vähän erilailla, riippuen mennäänkö yli- vai alivalotuksen suuntaan. Kokonaisdynamiikka on harvoin mielekäs vertailutekijä, joskin jostain syystä sitä käytetään paljon digi vs toinen digi ja digi vs filmi -väännöissä. Ilmeisesti siksi, että se on niin helppoa mitata? Filmiä skannatessa päästään toki hurjiin lukemiin, erityisesti värinegalla ja loivaksi kehitetyillä moderneilla mv-filmeillä. Mutta sen jälkeen pitää tehdä paljon jälkikäsittelyä jotta tulos olisi hyvän näköinen. Kukaan tuskin pitää latteasta kuvasta, vaikka siinä olisikin kohteen muhkea 1:130 000 kontrasti taltioituna (17 aukkoa). Vedostaessa voidaan taitavissa käsissä päästä tietenkin koviin kokonaisdynamiikan puristamisiin siihen paperin kapeaan dynamiikkaan, mutta käytännössä tuokin on vähän teoreettista. Kirkkaita alueita voidaan valottaa alas, mutta vain paikallisesti. Diafilmillä on toki vaikea taltioida laajaakontrastista kohdetta siten, että varjot ja huippuvalot toistuisivat. Mutta jälleen herää kysymys, että miten usein tämä oikeasti muodostuu ongelmaksi? Perinteinen 7 aukon 'kokonaisdynamiikka' on yllättävän riittävä. Mustavalkokuvaajien loivat kehityksetkin ovat yleensä loivimmillaan 9 aukon 'kokonaisdynamiikalla'. Ja se tuntuu riittävän vaikka mihin. (Tai sitten olen filmikuvaajana liian kapeakatseinen enkä osaa nähdä aiheita joissa pitäisi toistaa enempää) Tässäkin on viite teknisesti täydelliseen printtiin, mutta mikä sellainen on? Pitäisi olla jotkut selvät reunaehdot joilla tuo määritellään. Oikealle valottaminen kuuluu digin luonteeseen - siinä missä negamateriaalialilla myös! Sitähän ylivalottaminen tarkoittaa. Olkoonkin että välillä näkee kaikenlaista vastaväittämää digin puolella tuota oikealle valottamista vastaan. Kyse lie kuitenkin väärinymmärryksistä. Digikennojen lineaarisuus on vähän samanlainen legenda kuin filmien epälineaarisuus. Kennoillakin on 'ominaiskäyrä' ja monet nykyfilmit ovat hyvinkin lineaarisia. Pelkän kennon ihmettely ei myöskään ole kovin hedelmällistä - paitsi ehkä DxO-heppujen mielestä. Todellisessa tilanteessa törmätään aina poikkeamiin. Digissäkin on tuo hajavalon (flaren) vaikutus joka jotenkin aina unohdetaan... Filmien ja digien väliset vertailut suistuvat lähes aina raiteiltaan medioiden erilaisuuden vuoksi. Yksittäisen asian vertailu voi joskus olla mielekästä, mutta yleensä sorrutaan vertaamaan asioita joissa pitäisi huomioida muitakin tekijöitä. Lopulta verrataan anglikalismilla ilmaisten omenoita appelsiineihin. (Perinteiset vertailumokat: Skannerin kautta vertailu - pahimmillaan tasoskannerin a'la kameralehti tai kuten siinä yhdessä 'hifistely-vertailussa', jossa filmin toistama testitaulun rasteri tulkittiin epätarkkuudeksi....) Molemmat, sekä filmi että digi ovat vaikeita siinä vaiheessa kun halutaan todella hyvää ja sävykästä jälkeä paperille. (ainiin, tänään kuvasin Olympus Pen E-PL1:llä sekä 6x6-kokoon Fujin Pro 160NS -värinegalla. Molempi parempi)
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Edellä mainitut digien erikoispiirteet - telesentrisyyden vaatimus ja ehkä kennon oleminen vain 'pinta' ja filmin vähän paksumpi vaikuttavat optiikkaan, mutta eivät tarkennuksen kriittisyyteen. Suurin tekijä tarkennuksen kriittisyydelle on digin luonne. Se on pikselikuva jota on helppo (liiankin!) suurennella näytöllä mielin määrin. Tässä touhussa käy helposti niin, että kuvan käyttötarkoitus unohtuu. Harvapa teettää/printtaa kuvistaan kuitenkaan niin suuria printtejä että ne pikselit näkyvät siinä. Varsinkaan normaalilta katseluetäisyydeltä. Helppo kuvaruudulla suurentelu tuottaa sen, että digikuvalta helposti vaaditaan liikaa. Esim. syväterävyydelle riittävän hajontaympyrän raja on monesti hakusessa kun kuvasta on niin helppo löytää se todella tarkka alue. Tämän takia varmaan moni digikuvaaja on unohtanut kokonaan vyöhyketarkennuksen edut ja helppouden. Vaikka se nopea tilannekuva kadulta näyttäisi siinä 18x24cm kokoisessa printissä ihan kivalta, niin se unohtuu kun 200% 'suurennos' photoshopissa näyttää selvästi että tarkennus on kohteen edessä tai takana. Sen jälkeen kuva lentääkin jo roskakoriin...
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym hehe, olin shoppaamassa kivaa laajista M kasiin, testasin Zeissin M bajo 28mm 2,8, 25mm 2,8 ja tuon "parhaaksi 21 milliseksi" netisssä arvioidun Zeiss Biogon 21mm 4,5 obiskan aikaisemmin olin testannut Voigt 28mm:2 obiskan, ei sekään mikään huono ollut... Nyt kävi niin, että Novoflex adapterillä mun vanha 20mm 2,8 Nikon Retrofocus F ai-s päihitti ne kaikki ! Kun Nikkor skarppaa "väärään suuntaan" eikä ole kytketty Leican etäisyysmittariin, tein reippaan päätöksen: Teippasin skarppauksen kiinteästi kahteen metriin ! aukolla 4 riittää syväterävyys jokseenkin kaikkiin street shotteihin, noin metristä äärettömään Taas yksi asia vähemmän surtavaksi !
Vs: Optiikat digille ja filmille, tarkennuksen kriittisyys, toisto ym Olen 101% samaa mieltä. Tosin se pitää huomioida, että digikuvan keskeinen arviointikriteeri ei enää olekaan printti vaan se, miten kuva kstä suurentelua tai tuijottelua jostain 24 tuumaan suuremmalta näytöltä. Noin ainakin minulla. En nimittäin printtaa kuin vähemmistön ns. "onnistuneista kuvistani".