Mulla on käytössä pari-kolme Olympusta ja niiden lisäksi nyt vanha Nikon. Entisenä muutaman vuosikymmenen Nikonistina sormet vielä löytää nappuloille, mutta kun nekin olivat eri malleissa eri toiminnoilla, ei tuostakaan suurta apua ole. Suurempi ongelma on kuitenkin objektiivikiinnityksen ja eritoten tarkennuksen kiertäminen eri suuntiin noissa brändeissä. Just kun on oppinut Olympuksen mallin tulee tuo Nikon sotkemaan. Kummatkin sotkevat toisiaan. Kuvatessa olen aina arvostanut sitä, että laite on lihasmuistissa. Ei tarvitse pohtia miten tekee, voi käyttää aikansa sen miettimiseen mitä tekee. Täällä on kuitenkin useita kokeneita kuvaajia, miten koette tuon...?
Minulla menee aina melko kauan ennen kuin uuden kameran hallinta menee "sinne lihasmuistiin" asti. Jos kuvaisin ammatikseni, niin ilman muuta hankkisin kaksi samanlaista kameraa ja tekisin niihin molempiin samat perusasetukset mm. ohjelmoitavien näppäinten toiminnoille. Silloin kriittissä paikoissa ja nopeissa tilanteissa ei tulisi turhaa haparointia, jos vaikka jonkin häiriön tai rikkotumisen takia pitäisi nopeasti ottaa varakamera käyttöön. Vaikka nykykameroiden automatiikka jo sinänsä tekee mahdolliseksi keskittyä varsinaiseen kuvan tekemiseen, kannattaa välttää sekalaisesta kalustosta johtuvaa tarpeetonta säätämistä. Toki on esim. esinekuvausta ja maisemakuvausta, jossa kohde ei mihinkään karkaa, ja voi sitten rauhassa harrastaa temppuilua tekniikan kanssa.
Ja sitten on selviä mokia, kuten Fujien EV-korjauskiekko kameran kulmassa. Joissain malleissa se tulee sen verran paljon ulos, että hihna säätää kiekkoa, ja sitten pitäisi kirkkaassa auringossakin osata heti tajuta näytöltä, että ei ole kohdallaan. Niitä ohjelmoitavia nappuloita en ole vielä oppinut käyttämään missään kamerassa, ehkä oppisin jos niissä lukisi mitä ne on. Ne useimmin käytetyt kuitenkin on jo valmiina. Nuo kakkuloiden eri suunnat on kyllä raivostuttavaa, niissä pitäisi ehdottomasti olla joku direktiivi!
En kuvaa ammatikseni, mutta harrstuksekseni aika pitkän aikaa olen kuvannut. Filmikamerathan voivat olla hyvinkin selväpiirteisiä käyttää, vasta 1980-luvun lopulla kai alkoi enemmän tulla sellaisia täyssähköisiä ja täysautomaattisia järkkäreitä joissa valintakiekkojen sijaan oli kaikenlaisia painikkeita siellä sun täällä ja näyttöjä joka lähtöön samoin kuin kaikenlaisia aliohjelmia. Ja loppupeleissä joku Spotmatic tai F2 ajoi saman asian. Digikameroissa on tietysti paljon haastavampaa laittaa "käyttöliittymä" jotenkin asiakaslähtöisesti. Kyllähän niihin oppii, mutta aikansa se vie. Minulle valikoiden kahlaaminen kesken kuvaamisen on vastenmielistä: perussäätöjen (vähintään ISO, valotuksen korjailu, mittaustapa, aukko ja aika) pitää olla selkeästi toisistaan erottuvissa fyysisissä kytkimissä. Eikä niin että ensin paina tuota ja sitten väännä tätä ja vielä paina tuota niin sitten pääset säätämään. Ja totta, tarkennuksen pitää aina olla samaan suuntaan Oman kokemukseni mukaan pokkareissa, joissa tilaa on vähän, on tämä hankalampaa, järkkäriin voisi sentään edes periaatteessa mahduttaa kunnollisen ergonomian. EDIT: Digipuolella Panasonicin ja Sonyn käyttöliittymät ovat minulle aina olleet hankalia, Canonin ja Nikonin toimivampia, Olympus ehkä siinä välimaastossa. Mutta yleensä aina jokaisessa on jokin kohta johon on vaikea tottua. Olen muuten löytänyt tässä suhteessa poikkeuksellisen toimivan järkkärin, mutta siitä toiste
En oppinut minäkään niin kauan kun tuijotin niitä nappuloihin kaiverrettuja kirjaimia ja symboleita. Sitten lähdin etsimään ratkaisua näppituntuman, ja kuten Olli osuvasti sanoi, lihasmuistin kannalta. Sujuvan käytön kannaltahan on parempi, mitä vähemmän tarvitsee käsien otetta vaihtaa ja mitä vähemmän katsetta uudelleen suunnata. Entäpä, jos merkitsevää ei olekaan mitä nappulassa lukee (näkömuisti) vaan nappulan sijainti (lihasmuisti). Minulla homna alkoi toimia kun kehittelin muistisäännöt toimintojen loogisille sijainneille ja ohjelmoin näppäimet niiden mukaan. Logiikan yleissääntönä ja muistisääntönä minulla on se, että minkä kiinteän näppäimen, oletusarvoa noudattavan ohjelmoitavan näppäimen tai säätimen lähellä, yllä, alla tai vieressä. Vaikka kahdessa Panan rungossa (G80 ja GX8) näppäinkartat ovat hieman erilaiset, näin tehdyillä säännöillä niistä tuli niin samanlaiset, että toimii ainakin minulla hyvin. Tosin alkusuunnittelun jälkeen tarvittiin pieniin korjauksiin muistaakseni 2 iterointikierrosta, että tämä nykyinen jo pari vuotta käytössä ollut järjestys löytyi.
Hei, eikös Olympuksessa pysty määrittämään miten päin tarkentuu. Näin muistelen. Ainakin uusilla fly-by-wire laseilla. Täytyy tarkistaa.
Kyllä, hammaspyörä A valikosta voi muuttaa tarkennusrenkaan pyörimissuunnan, mutta oliko tämä se mitä @Olli Knuuttila tarkoitit?
Hm. Aikanaan jossain työpajassa oli jollain osallistujalla kamerana joku ehkä Nikonin halpisjärkkäri. Salamakuvaukseen piti säätää aukkoa, eikä kamerasta löytynyt säädintä, vaikka porukalla haettiin. Ainoa rissa sääti aikaa. Pitkän pähkäilyn jälkeen piti rimpauttaa kaverille, jolla muistelin olleen samanlaisen kameran. Ratkaisu oli juuri tuo: piti painaa jotain, jolloin rissa siirtyi säätämään aukkoa. Omistaja oli siihen asti kuvannut vain "P niinkuin professional" - asetuksilla.
" Canonin suuri heikkous mulle on ollut älyttömään paikkaan sijoitettu virtakytkin " , Canonin eri digijärkkäri malleista löytyy virtakytkintä ainakin kolmesta eri kohdasta ja yksi niistä on tuo rungon päällä oleva horisontaalisesti liikkuva kytkin. Hyvin samanlainen toteutus löytyy suurimmasta osasta digijärkkäreiden rungoista, tietysti Canonin kohdalla jos vasen peukalo puuttuu tai se on keskellä kämmentä niin onhan se ylivoimaista käyttää kytkintä mikä on vasemmalla puolella.
Kun tässä ketjussa on parissakin viestissä mainittu Sonyn ja Panasonicin erilaisuus, on mielestäni niille myös aika selkeät syyt. Uskon, että kameran suunnittelu alun alkaen digikameraksi on se syy miksi käyttöliittymistä ei enään löydy niin paljon filmikameroiden aikaisia piirteitä. Näitä molempia uusia valmistajia yhdistää aika monta yhteistä tekijää. - Molemmat ovat tulokkaita valokuvauksen, ja nimenomaan uusia still-kuvauksen puolella. Panasonicilla oli toki jo filmiaikana pokkareita ja salamalaitteita, niin ainakin ovat uusia tekijöitä järjestelmäkameroissa. - Molemmat ovat monitoimialaisisa elekroniikan jättiläisiä. Niillä on vahva osaamistausta myös tietokoneissa, matkapuhelimissa ja ennen kaikkea televisioissa (TV-kamerat) sekä videokameroissa. - Sony ja Panasonic saivat perinteisiin kameravalmistajiin nähden etua siitä komemuksesta ja osaamisesta mikä heillä oli. Heillä oli myös ennakkoluuloton luottamus elektronisen etsimen tulevaisuuteen ja jopa etsimen pois jättämiseen niin, että kameraa kohdennetaan ja tarkennetaan kännykän tapaan näyttöruudulta, jolloin kuvaajan ote onkin jotakin mitä on jo kauan nähty mm. TV-kuvauksessa. - Uusilla tulokkailla ei ole rasitteenaan yhteensoppivuuden vaalimista vanhoihin järjestelmiin, joihin asikkaat ovat sitoutuneet ja investoineet. Uudet tekijät eivät myöskään kohtaa sitä markkinoinnin haastetta ja muutosvastarintaa, jota voidaan kohdata vanhollisten asiakkaiden taholta. - Kumpikin on myös hakenut optista lisäosaamista perinteisiltä optiikan laatuvalmistajilta: Sony/Zeiss, Panasonic/Leica. Aika usein kuulee sanottavan, että digikuvauksen myötä video tuli järjestlmäkameraan. Asian voi nähdä myös niin, että oikein karrikoidusti sanoen Sony ja Pana ovat tuoneet still-kuvauksen yhtenä sovelluksena digitaaliseen videokameraan. Joidenkin perinteisten valmistajien tie puolestaan on varsin pitkään ollut, että ensiksi ikään kuin tuotiin digiperä filmikameraan, ja kehitystä on siitä jatkettu panematta koko konseptia uusiksi. Teknologioiden elinkaaria seuratessa usein havaittava ilmiö on, että tekniikan isoissa murroskohdissa markkinat jaetaan uudelleen. Kun tarvitaan uutta osaamista sekä uudenlaista ajattelu- ja toimintatapaa, sitä ei aina vanhoilla valtiailla ole. Uudet toiselta toimialalta tulevat tai muutoin uutta tarvittavaa osaamista hankkineet tekijät menestyvät tai suorastaan yllättävät. Hyvä tuore esimerkki tällaisesta vanhojen valtiaiden kaatumisesta on kaikille tuttu matkapuhelintapaus. Nokia ei onnistunut viemään yleistietokonetta matkapuhelimeen, koska se (symbian) alkuaan oli tehty (vain) puhelinta varten. Uudet tietotekniikan ja tietokoneiden puolelta tulevat toimijat (Apple, Google) sen sijaan lähtivät ratkaisemaan asiaa toisesta suunnasta. Tehtiin taskuun taskuun mahtuva kosketusnäyttöinen tietokone, jossa ytimenä on yleistietokoneen käyttöjärjestelmä. Syntyi puhelin, joka ei ole enää puhelin, vaan lukemattomia sovelluksia pyörittämään pystyvä tietokone, jossa puhelintoiminto on vain yksi sen sovelluksista. Tietokone ei tullut puhelimeen vaan taskutietokoneesta tulikin puhelin. Ei ehkä voida yhtä suoraviivaisesti sanoa, että videokamerasta olisi tullut uuden sukupolven järjestelmäkamera, mutta jotakin samaa kehityskulkua tässäkin on. Ainakin videon ja TV-tekniikan osaajista tuli innovatiivisia edelläkävijöitä ja menestyjiä digijärkkäreissä.
Sony ei kyllä ole mikään tulokas valokuvauksen puolella, jos on noin 40 vuotta tehnyt näitä kyhäelmiään. Olishan se ihme, jos ei alkais vähitellen tulemaan jo jotain käyttökelpoista.
Olis kiva tietää onko tän virtakytkimen paikan huonoudelle ihan joku perustelukin tai miksi ainoa oikea paikka on laukaisimen yhteydessä ? Ainakin omasta näkövinkkelistä siinä ei ole mitään ongelmaa, jos kädestä löytyy peukalo ja etusormi. Toisaalta jokaisesta asiasta saa ison ongelman, jos käyttäjän mielenterveys sen sallii.
Minusta se ei vaikuta näihin Pro-sarjan objektiiveihin, joissa on tarkennusasteikko painettu objektiiviin. Ja hassua olisikin että se asteikko näyttäisi mitä sattuu...
Itte ainakin Canonin peilikameroissa käytän virtakytkintä ihan satunnaisesti. Pääsääntöisesti on virrat aina päällä, on heti valmis kuvanottoon kun kätehen nappaa. Virta ei mihinkään katoa, pysyy akuissa, jo vuodesta 2004. Akku-ja muistikorttipaikoissa on kytkimet jotka sammuttaa virrat vaihto-operaation ajaksi. Paljon kätevempää kuin Nikonin virtakytkimen napsuttelu. olyn EM 1:llä kuvasin kuukauden, ei kyllä sopinut mun ajatusmaailmahan yhtään sen käyttö. Liikaa tuunattavaa kohtaa, tehtahalla ei oo ollu oikein haisuakaan mikä on hyvä. Nikonilla opettelin kuvaamaan, kuvaamisen perusnimimikkeet on vieläkin Nikoninmoodis (esim. keskustapainotteinen tai matriisimittaus) vaikka Canoniin vaihdoin 2004. Nikon sopii vieläkin käteen. Canonin R on vähän siinäjasiinä, kokonaisuus kuitenkin senverta plussalla että tykkään, käyttö ihan toista kuin Olylla.
Sellainen juttu vielä. Kun Nikonista siirryin pois niin oon kuvannut pääasiassa M-valotuksella. Kaikki. Nikonin systeemiin opin, kun aika-automaatilla säärettiin valotuksen korjailua takarullalla ja aukko-automaatilla korjattiin eturullalla, totuin siihen. Mut sitten Canonissa olikin valotuksen korjailu aina kätevällä peukalorullalla....niin ouroksutti kun pitikin säätää aukkoa erestä. Jotenkin en tottunut siihen vaikka ihan loogistahan se niinkin on. Kun lisäksi kuvaan suureksi osaksi studiossa tai muuten salamoilla ja muutenkin on hyvä hallita ja mokata valotus itse, niin oon käyttänyt vaan M-valotusta. Pentaxin vihreän napin haluaisin omaan kameraan. Monesti on ollut tilanteita että valaistus pysyy samana, mutta rajausta muuttaessa automaatti säätää valotusta....säärän ennemmin valotuksen käsin kuin taistelen automaattia vastaan.
Tämä on muuten mielenkiintoinen juttu mihin pitää perehtyä. Nyt kun sanoit niin omaan selkäytimeen on tainnut jäädä tuo Nikonin aukkoautomatiikan logiikka ja sitä on tullut ’väkisin’ sovellettua kaikkiin kameroihin. Nyt kun pääasiassa sohlaan Canonilla niin pitääkin hetki panostaa M-moodin käyttöön. Kiitos vinkistä, hetken motivaatiota lisää kameran kanssa räpläämiseen
Välillä oon miettinyt itteäni hölmöksi kun M:ää käytän, välillä oon kokeillut automaattia mutta palannut pikaisesti aina M:ään. Ei varmaan sovellu monelle, enkä tyrkytä sitä mitenkään oikeana. Se nyt mulla vaan on noin. Samoin en koskaan käytä sarjakuvausta, ja seurantatarkennus peilikameroilla on ollut aina pois päältä. Tuohon tarkennuksen seurantaan R:rä on vähän tuonut lipsumista, senverta kehittyneempi on Hän.