Eikös kiinnite ole jotain fosforihappo pitoista tavaraa ja sitten kun sitä on käytetty tarpeeksi se on neutrolisoitunut eikä enään "toimi"?
Natriumtiosulfaatti lienee tavallisin "kiinnitesuola". Perusresepti: Natriumtiosulfaattia 250 g Natriumbisulfiittia 20 g Vettä kunnes lientä on litra
Meillä oli aikoinaa kimppalabrassa ämpärillinen natriumtiosulfaattirakeita, josta kahvikupillinen kertakättöisesti liotettiin vedostushommiin. Oli niin halpaa ettei tarvinnut miettiä säilyvyyksiä.
No ei se nyt ihan näin mene. Ensin pitää täsmentää, puhutaanko käyttämättömästä vai käytössä olevasta kiinnitteestä. Käyttämätön, laimentamatonkin kiinnite vanhenee jossakin ajassa. Kiinnitteen aktiivinen yhdiste on tiosulfaatti-ioni, "perinteisessä" kiinnitteessä se on natriumtiosulfaattina, "pikakiinnitteessä" (joita lähes kaikki nykyiset kaupalliset kiinnitteet ovat) ammoniumtiosulfaattina. Kiinnitteen pilaantuminen itsestään johtuu lähinnä hapettumisesta. Pelkkä kiinnite hapettuisi hyvinkin nopeasti, mutta sillä on mukanaan "hapettumisenestoainetta", natriumsulfiittia. Jossain vaiheessa tämän esto pettää ja tiosulfaatti hapettuu sulfiitiksi, samalla rikkiä saostuu. Tällainen pilaantuminen on nähtävissä vaaleankeltaisena saostumana liuoksen pohjalla. Happamat kiinnitteet (näitä ovat lähes kaikki kaupalliset kiinnitteet) pilaantuvat nopeammin kuin neutraalit tai emäksiset. Siis jo pelkkä ulkonäkö kertoo aika paljon. Kiinnitteen tehon voi myös testata, siitä jäljempänä lisää. Toinen asia on sitten se, koska käytössä oleva kiinnite on vanhentunut. Se pilaantuu samalla tavalla hapettumalla kuin varastoinnissakin, mutta toivottavasti se pikemminkin "kuluu" käytössä. Kiinnite ei tosiaankaan ole vain se liemi, johon kuvat jätetään "lillumaan" kun aletaan jo innolla valottaa uutta ruutua. Kiinnitteen tuoreus ja kiinnitysaika ovat kuvan tulevan säilymisen kannalta prosessin tärkeimmät vaiheet ja siksi niihin kannattaa suhtautua vakavasti. Kiinnitteen, siis tiosulfaatti-ionien tehtävänä on liuottaa emulsiosta valottumattomat ja kehittymättömät hopeasuolat. Siksi liuoksessa pitää olla riittävä ylimäärämäärä tätä yhdistettä. Ensimmäisessä vaiheessa muodostuu hopeaionin ja tiosulfaatti-ionin muodostama yhdiste, johon sitten liittyy lisää tiosulfaattia. Jo ensimmäisen vaiheen reaktio kirkastaa kyllä emulsion (esim. kehittämättömän filmisuikaleen), mutta vasta tiosulfaattiylimäärä tekee hopeakompleksista helppoliukoisen yhdisteen, joka on pestävissä pois erityisesti kuitupaperista. Nämä kiinnitteen liuottamat hopeayhdisteet on mahdollisimman hyvin saatava pestyä paperista, jotta kuvasta tulisi hyvin säilyvä. Kun kiinnitettä on käytetty, kerääntyy liuokseen yhä enemmän hopeayhdisteitä ja lisääntyvä pitoisuus näitä vaikeasti pois pestäviä komplekseja. Siksi ei riitä, että kiinnitteellä on kyky kirkastaa emulsio jossakin ajassa, vaan hyvään kiinnitykseen tarvitaan aina "ylikapasiteettia". Tämän vuoksi erityisesti kuitupaperien kiinnityksessä on syytä käyttää kaksikylpykiinnitystä. Kiinnitys tapahtuu ensin puolet ajasta ensimmäisessä kiinnitealtaassa ja jälkimmäisen puolen toisessa kiinnitealtaassa. Näin ensimmäinen kiinnite tekee suurimman työn hopean liuottamisessa ja siihen myös kerääntyy suurempi pitoisuus hopeayhdisteitä. Jälkimmäisessä kiinnitteessä liuos pysyy tuoreempana ja se viimeistelee kiinniteylimäärällään hopeayhdisteet helposti poispestävään muotoon. Kun ensimmäistä kiinnitettä on käytetty riittäväst, se hylätään ja toinen liuos, jonka kapasiteettiä on vielä hyvin jäljellä, siirretään ensimmäiseksi ja valmistetaan uusi tuore kakkoskiinnite. Milloin kiinnite sitten on käytetty "loppuun"? Varsin yleisenä kiinnitetestinä käytetään filmisuikaleen kirkastumisaikaa, ts. sitä aikaa, joka kuluu filmiliuskan kastamisesta kiinnitteeseen siihen asti, kunnes emulsio on täysin kirkastunut. Tätä ei ole aina ihan helppo arvioida. Siksi teen itse niin, että tiputan ensin suikaleen keskelle yhden pisaran kiinnitettä ja n. 15 sekunnin kuluttua kastan koko liuskan kiinnitteeseen ja käynnistän ajan mittauksen. Kun pisaran kohta ei enää ole erotettavissa ympäristöstään, on filmi kirkastunut. Yleisen ohjeen mukaan oikea kiinnitysaika on kaksi tai kolme kertaa kirkastumisajan mittainen. On kuitenkin huomattava, että kirkastumisaika on filmistä riippuvainen, eri filmien kirkastumisessa on suuriakin eroja. Siksi testi on tehtävä sillä materiaalilla, johon tulosta aiotaan soveltaa. On myös mahdollista tehdä testi paperille, mutta silloin menettely on vähän monivaiheisempi, koska paperista ei kirkastuminen suoraan näy. Huonevalossa valotetuun paperiliuskaan merkitään lyijykynällä vyöhykkeet ja liuskaa syötetään merkkien mukaan vaiheittain kiinnitteeseen esim. 10 sek. välein. Kun koko liuska on kiinnitetty, se pestään huolellisesti ja kehitetään. Ensimmäinen vyöhyke, joka on paperinvalkoinen, on ollut kiinnitteessä kirkastumisajan. Käytettävä kiinnitysaika on siten 2-3-kertainen tähän aikaan nähden. Kun kiinnitettä käytetään, sen teho vähenee ja kirkastumisaika pidentyy. Vastaavasti on myös kiinnitysaikaa pidennettävä. Viimeistään silloin, kun kirkastumisaika on kaksinkertaistunut tuoreeseen kiinnitteeseen nähden, on kiinnite korvattava tuoreella. Kiinnitteen testaukseen on myös muita menetelmiä. Tetenal valmistaa stix-liuskoja, joita vaan kastellaan lyhyesti kiinnitteeseen ja väriasteikolta voidaan lukea liuoksen pH ja hopeapitoisuus. Kun liuos saavuttaa rajaksi asetetun hopeapitoisuuden, on syytä hylätä kiinnite. Hopeapitoisuutta voidaan mitata myös pisarakokeella: Kiinnitteestä otetaan putkeen pieni näyte (n. 15 ml) ja joukkoon tiputetaan 3-4 pisaraa testiliuosta. Testiliuos sisältää kaliumjodidia, joka muodostaa hopeaionin kanssa saostuman, jos liuoksessa on liikaa hopeaa. Jos kiinnite pysyy kirkkaana tai muodostuu vain vähäinen sameus, on liuos vielä käyttökelpoista. Kiinnittymistä voidaan testa myös valmiista kuvasta. Kiinnityksen ja normaalin pesun jälkeen kuvan valkoinen marginaali pyyhitään puivaksi ja tiputetaan siihen testiliuosta ST-1 (residual silver test), joka sisältää natriumsulfidia. Jos emulsiossa on kuitenkin kiinnityksen jälkeen hopeahalogenidia, se värjäytyy kellertävänruskeaksi. Vain vähäinen värisävy saa muodostua, jos väri on selkeämpi, se osoittaa kiinnityksen riittämättömyyden. Pyrittäessä säilyvään kuvaan on myös kiinnitteen pesun emulsiosta ja paperikuiduista oltava hyvä. Kiinnite sisältää rikkiä, joka kuvaan jäätyään voi säilytyksessä kontrolloimattomasti muuttaa kuvahopeaa hopeasulfidiksi aiheuttaen ruskeita läikkiä. Edellä sanotun mukaisesti vain tuoreella, ei liikaa käytetyllä kiinnitteellä kiinnitetyt kuvat ovat pestävissä säilyviksi. Kiinnityksen ja lyhyen välipesun jälkeen on syytä käyttää pesusuolaliuosta (HCA). Tämä edistää selvästi kiinnitesuolojen poistumista paperikuidusta. Pesusuolakäsittelyn jälkeen kuitupaperikuville riittävä pesuaika juoksevassa vedessä on n. 30-45 min. Pesun teho on testattavissa testiliuoksella HT-2 (hypo test solution). Samoin kuin edellä tätä liuosta käytetään "tippatestinä" kuvan valkoiseen marginaaliin. Pesun jälkeen kuva pyyhkäistään kuivaksi ja valkoiselle reunalle tiputetaan pisara testiliuosta. Liuos sisältää hopeaioneja, jotka muodostavat tiosulfaatti-ioneista peräisin olevan rikin kanssa tumman saostuman. Hyvin pestyyn kuvaan jää tällä testillä vain häivähdyksenomainen kellertävä laikku. Jos värjäytyminen on voimakkaampaa, on käytetyn kiinnitteen kapasiteetti ylitetty (huonosti peseytyvät hopeakompleksit) tai pesu on ollut liian lyhyt tai veden vaihtuvuus epätasainen tai riittämätön.