Olen lukenut aikanaan nuo adamsin zonekirjat, mutta yksi asia jäi käytännössä epäselväksi. Mitä varsinaista hyötyä noista n+1, n+2 jne kehityksistä on hyötyä verrattuna siihen, että pimiössä nostaa jyrkkyyttä? Ja mihin filmin toistoon se perustuu, siis montako aukkoa filmin oletetaan toistavan noissa adamsin kirjoissa? Eli jos mittaan pistemittarilla esim. kohteesta vain 4 aukon erot, mutta jostain syystä haluaisin paperille lähes täyssävyvedoksen, niin pitäisikö tehdä n+3 kehitys ja mitä hyötyä siitä olisi käytännössä? Miten tuo vaikuttaa keskisävyjen kontrastiin, sitä usein kaipaa pimiössä tehtyihin vedoksiin? T Jukka
Vs: n+ kehityksen hyödyt? En ole Adamsia tai muitakaan zone kirjoja lukenut, mutta siitä syntyy jonkinverran erilainen sävyjakauma filmille verraten jyrkemmän paperin käyttöön. Jotkut puhuvat filmin "sweet spotista", johon valotus/kehityksellä yritetään tähdätä. Filmin tiheyskäyrä on sananmukaisesti käyrä ja esimerkkikuvan käyrä jyrkkenee kehitettäessä enemmän. Paperilla lie hieman erilainen käyrä. Filmin "sweet spot" ei taida olla mitenkään vakiintunut termi, ja lie aika subjektiivinenkin, mutta itse uskoisin että siihen liittyy ainakin se, että kohteen kirkkaat kohdat ulottuvat "jonkin verran" filmikäyrän olalle. (Jonkin verran: hyvin vaihtelevasti tietenkin, riippuu kuvasta.)
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Kun käyrä jyrkkenee, kasvaa toki kontrasti. En osaa tähän kysymykseen muuta sanoa kuin että se kokeilun paikka. Kannattaa verrata normaaliprosessiin jyrkemmällä paperilla.
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Jyrkempi kiinteä paperi, jyrkempi multigrade-aste tai alunperin jyrkempi negatiivi tuottavat kaikki hieman erilaisen toistokäyrän muodon vaikka kontrasti olisi sama. Jyrkemmän negatiivin tapauksessa se riippuu vielä kehitteestä, laimennoksesta ja agitaatiostakin. Vaikka kontrasti olisikin sama joidenkin kahden perättäisen "sävyn" välillä, voi muilla väleillä olla erilaiset suhteet. Pikkuseikkoja jotka ovat havaittavissa ja jotka ovat joillekin tärkeitä. Makuasioita myös.
Vs: n+ kehityksen hyödyt? On siitä ainakin se hyöty että pimiössä jää enemmän pelivaraa kikkailla kun negatiivi tuottaa jo esim 2 graden suodatuksella sopivan kontrastisen kuvan. Lisäksi sitä aina omiakin negoja katsellessa toivoo että pytyisi tuottamaan tasalaatuisempaa negaa, jolloin pimiösession aikana saisi ehkä enemmän valmista aikaan. Mun luonne vaan ei sovellu hc-zonettamiseen.
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Mikähän se on negan järkevä aukkoero tummimman ja kirkkaimman välillä, jolla eri kehitystavoilla kannattaisi pyrkiä? Varmaan tavoitteena on juuri osittain tuo,että joka negalla olisi samankaltainen lähtöaseltelma eli esim. joka negasta tulisi jyrkkyydellä 2 samankaltainen vedos. T Jukka
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Mulla on nyt iltalukemisena "The Print" (1984 uudistettu painos) ja siinä viitataan Variable Contrast -papruihin. Mutta vähän siihen sävyyn että "tällaisiakin on". edit: Vaan pisti epäilyttämään tarkoittavatko nämä nyt sittenkään samaa...
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Pinttyneen zonestin kommentti... N+ -kehityksistä on hyötyä koska silloin saa enemmän pelivaraa edellyttäen että lopputulos todella vaatii jyrkentämistä. Vertailut ovat osoittaneet ainakin useilla materiaaleilla, että N-kehitys + jyrkempi suodatus (siis jyrkemmät kuin normaali 2) tuottavat samanlaiset tulokset kuin N+ -kehitykset 2-jyrkkyydelle vedostettuna. Joten jollei kuvaustilanne ole äärimmäisen lattea ja oma visio äärimmäisen kontrastikas niin normaalikehitys ja jyrkemmän suodatuksen käyttö toimii hyvin. Loivaan päin mennessä tämä sääntö ei päde, silloin on vain pakko kehitellä loivaksi. Tuohon kysymykseen järkevästä aukkoerosta en osaa vastata koska en ymmärrä miten se liittyy asiaan. Zone kun ei ole kokonaiskontrastin hallintaa varten vaan oman etukäteen mielessä nähdyn valmiin vedoksen toteuttamiseen tarkoitettu väline. Joten mitään järkevää aukkoeroakaan ei voi olla olemassa. Materiaalit aiheuttavat toki omia rajoitteitaan. Esimerkiksi loivassa päässä N-2:n alapuolelle meno (uusiotermein dynaaminen range 11 aukkoa) ei ole järkevää juuri koskaan koska kuvasta tulee lattea kuin pannukakku. Fiksumpaa tyytyä valottamaan niin että se oma visio toteutuu riittävissä määrin ja tietää että osavalotuksin + varjostuksin saa sen toteutumaan hienosti. Toki voi tulla eteen tilanne jossa oma näkemys vaatii ehdottomasti N-3 tai jotakin muuta loivaa, mutta mulle ei ole koskaan tullut. Jyrkässä päässä taas harva nykyfilmi menee kovin paljoa yli N+2:n, jonka senkin saavuttaminen on välillä vaikeaa - mutta onneksi tässä auttaa paperin jyrkkyyden lisääminen Todella jyrkkääkin tarvitsee harvoin, mutta on toki tilanteita joissa se on kiva. Klassinen esimerkkikuva on Adamsin kuva lehdestä jossa muistaakseni filminä oli Tri-X (joka silloin oli ihan eri filmi kuin nykyään) ja kehitys oli ns. Total Development jolla otetaan filmistä irti kaikki jyrkkyys mitä saadaan, tyypillisesti kontrasti on 3:n aukon liepeillä. Ja kehitysaika jossakin 3-4 kertaa normaalikehityksen verran. Se kuva lehdestä löytyypi vaikka täältä. Vedoksena tuo on uskomattoman hieno ja siihen on päästy juuri äärimmäisellä jyrkkyydellä harmaan sadepäivän valossa. Jos näitä oikeasti haluat miettiä, niin suosittelen vaikka lukemaan John P. Schaeferin kirjoittamat The Ansel Adams Guide 1 ja 2. Teksti on paljon selkeämpää kuin Adamsin heikko kirjallinen ulosanti joten asiat tulevat helposti tutuiksi.Adamsia noissa ei ole kuin jotkut tekstilainaukset ja esimerkkitapaukset.
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Älä lue niitä vaikeaselkoisia Adamseja, etenkään jos niistä jää noin paljon epäselvyyksiä (tai sitten kertaa kaikki muutamaan kertaan). Parempi vinkki edellisessä postauksessani ja kun ne on luettuna ja homma hanskassa niin Way Beyond Monochrome, toinen painos siihen perään (niin kauan kuin kirjaa on vielä saatavilla!) Adamsin kirjoissa filmin toisto on mainittu kerran jos toisenkin. II - VII, eli seitsemän aukkoa.Normaali perusjyrkkyys jolle kutakuinkin eri filmien valmistajien ohjekuvaajatkin on vedelty.Jos toistoksi haluaa laskea myös mustan ja vielä mustemman sekä paperin valkoisen niin silloin aukkoja olisi 11, mutta tuo ei ole käytännöllistä. Normaalin kontrastin aukkomäärä on 7 N+1 on 6 (noin diafilmi), N+2 on 5.N-1 on 8 ja N-2 on 9. Jos kohteessa on 4 aukkoa ja mielestäsi se kuitenkin sisältää sävyt mustasta/lähes mustasta liki paperin valkoiseen niin silloin kehitys on N+3. Vaikutus näkyy hyvin keskisävyjen kontrastissa, mutta toki tuo riippuu myös filmistä ja kehitteestä.Näiden kahden tuomat erot ovat toisille huomaamattomia ja toisille maailman tärkein asia. Koska Zonen idea on toteuttaa visio tai ainakin helpottaa sen toteuttamista, niin N+ -kehityksiä voi hyödyntää mulloinkin, samoin mm. tietoa filmin toistokäyrän muodosta. Esimerkiksi jos kohde sattuu sisältämään vain 4 aukkoa mutta haluaa niihin hyvän kontrastin niin ylivalottaa sen verran että koko tämä 4 aukkoa mahtuu juuri filmin ominaiskäyrän suoralle osalle. Näin on saavutettu mahdollisesti suurikin paikalliskontrastin muutos muuttamatta kehitystä lainkaan. Etenkin jos filmissä sattuu olemaan tummaa päätä latistava juuri-osa.
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Plus-kehitystä käytän, jos kuvaan rullan pilvisellä ilmalla jne. Tällä konstilla saa miellyttävämmät mikro-kontrastit ja rakeen vedostaessa. Eniten on käyttöä kuitenkin miinus-kehityksellä: kun valaistuskontrasti on hurja, helpottaa se vedostusta. Adams ei muistaakseni paljoa Multigradeista perustanut - täytyy tutkia tarkemmin. Ilfordin monijyrkkyyspaperi tuli markkinoille jo 1940-luvulla. ("Dynamic range" -ilmaisun sijaan voinee käyttää termiä sävyala.) Lars Kjellberg on kirjoittanut näistä ymmärrettävästi.
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Oon miettinyt, että tästä lähtien laitan toiseen perään filmin vähäkontrastisia kohteita varten ja toiseen suurikontrastisia. Sekin tuli vasta nyt mieleen, että niinhän se kannattaa eikä siten, että toiseen herkkää ja toiseen hidasta filmiä. Että sitä osaa olla tyhmä monta vuotta.... T Jukka
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Tee suoraan näin, on helppoa ainakin: http://jukkavuokko.com/public/rob gray exp_cont.pdf Laitat toiseen kasettiin normaalia ja toiseen vähän tilanteesta riippuen joko vähäkontrastista tai suurikontrastista.
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Tänkssör! Tuo menee printtaukseen ja tarkan tutkimisen alle alleviivaten. T Jukka
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Perusteita ajatellen voin myös suositella tätä: http://motion.kodak.com/motion/uploadedFiles/US_plugins_acrobat_en_motion_education_sensitometry_workbook.pdf Tämä ei suoraan vastaa koko kysymykseen mutta antaa ainakin lähtökohdan. Omakeksimät epästandardit ajatusviritykset kuten Zone System eivät aina välttämättä ole jokaiselle parhaita koska ne nojaavat vahvasti keksijänsä intuitioon. Viralliset termit ja yksiköt sen sijaan ovat vähintäänkin yleismaailmallisia ja samoin kaikkialla ymmärrettyjä.
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Yksi vaikeasti avatutuva keksijänsä intuitioon pohjautuva on Phil Davisin BTZS-menetelmä, jonka idea on tehdä valotuksesta hyvin helppoa - kaksi lukemaa kohdistuvan valon mittarilla ja niistä saakin jo valotuksen ja tarvittavan kehityksen selville.. Mutta... Itse asia on kirjassa tuotu jotenkin huonosti esille (tyypillinen vika myös zone-kirjoissa), joten monella menee monta lukukertaa ennenkuin tajuaa mikä siinä on se suuri ajatus ja miksi siinä rummutetaan niin pajon kohdistuvan valon mittauksen puolesta. (Mutta asiasta kiinnostuneille Davisin kirjaa voi suositella, sen sensitometria-osuus kattaa tuon kodakin workbookin, ollen paikoin laajempikin ja antaen välineet myös sävytoiston arviontiin eri vedostusmateriaaleilla - vaikka ei lähdekkään BTZS-menetelmää käyttämäään)
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Aikoinani kun otin tuon valottamisen tosissaan käytin seuraavaa mittaustapaa: Kodakin harmaakortista otin lukeman kortti valoon kohdiostettuna ja toisen varjon puolelta. Tästä päättelin "valon jyrkkyyden". Sitten sijoitin valotuksen siihen päähän mistä aiheesta halusin parhaat detaljit. Taatusti ei mikään Anselmin metodi, mutta toimi kohtuullisen hyvin. Jos esim valotusarvot oli aukon sisällä, voi päätellä että oli latte valo, ja sen toki näki silmälläkin. Nyt digiaikana kaikki tämä on katoavaa kansanperinnettä. Katson näytön käppyröistä missä mennään ja siirrän arvot hasselin obiskaan. Leicalla en mitta enää ollenkaan. Kehityksen hoidan siten että jos on kontrastia, käytän Rotskun ständiä. Jos haluan hienoa detskua. käytän HC 110 B laimennuksella. Hyvin ollaan pärjätty, metodilla KISS ( Keep it simple, Stupid!) Filkkana on Hasselissa pelkästään Aerocon II Plus X ilmakuvausfilkkaa. ( 200 asa)
Vs: n+ kehityksen hyödyt? Kiitti linkistä, olipa harvinaisen selkeäsanaista ja ymmärrettävää tekstiä. Vielä kun posti tuo pistemittarin... tiedä vaikka pääsisi tästä harmaakaihista eroon