Musiikin kuuntelun lisäksi on myös tullut luettua säveltäjän elämästä teosten taustalla. Parempi lukea muutamaa eri elämänkertaa. Nimittäin Sostakovitsin tarinasta on olemassa jonkin verran ristiriitaista tietoa.
Anthony Powellin romaanisarjan A Dance to the Music of Time viimeinen kahdestoista osa Hearing Secret Harmonies lähestyy loppuaan. Sinällään ikävää, koska tuo kokonaisuus on aivan omanlaisensa. Luultavasti alan kohta lukea sitä alusta uudelleen, ja tällä kertaa kynän kanssa että voin tehdä marginaaliin merkintöjä. Suosittelen tuota kokonaisuutta kaikille jotka haluavat lukea jotakin sellaista, mikä ei kosiskele lukijaa vaan päinvastoin edellyttää lukijalta vähän enemmän kuin mitä edellyttävät myyntilistojen "lukuromaanit".
Kun tuo Keeganin mainitsema kirja ei ole tuttu minulle, menin tietenkin etsimään tietoa siitä. Tällaista löytyi Wikipedian kautta: ”Time magazine included the novel in its TIME 100 Best English-language Novels from 1923 to 2005.[1] The editors of Modern Libraryranked the work as 43rd-greatest English-language novel of the 20th century.[2] The BBC ranked the novel 36th on its list of the 100 greatest British novels.” (A Dance to the Music of Time - Wikipedia). En sinänsä epäile, etteikö kirjasarja olisi hyvä, mutta sitä ihmettelen, miten tämä sarja (tai mikä tahansa kirja) voi olla sillä tavalla parempi tai huonompi kuin toinen, että sen voi sanoa olevan sijalla 43 tai 36 tai mitä hyvänsä. Kai noilla on ollut omat mittarinsa niin tarkkaan määrittelyyn. Time sentään mainitsi sen olevan sadan parhaan englanninkielisen tiettynä aikana ilmestyneen kirjan joukossa. Tällaista listaa olisikin hauska laatia: sata parasta luettua kirjaa ilman paremmuusjärjestystä, mistä tahansa kielestä ja milloin tahansa ilmestyneestä. Pitänee ottaa kirjasarja syksyllä luettavaksi. Kiitos vinkistä!
No, ainahan kaikenlaisia listoja tehdään, kuka sitten milläkin kriteereillä. Lukijat ovat yksilöitä ja arvostavat eri asioita. Ajatus siitä, että kirjallisuus voitaisiin jotenkin arvottaa "parhaimpiin" kirjoihin tuntuu minusta sotivan kirjallisuuden ydinolemusta vastaan. Ei ole kirjaa ilman lukijaa. Tuosta Powellin teoksesta olen itse suuresti nauttinut ja saanut ajattelemisen aihetta, mutta jollekulle toiselle lukijalle se voi olla aivan tylsä ja mitäänsanomaton. Niin kuuluu ollakin.
Minusta kirjojen lukeminen yleensä edellyttää ihmiseltä jo sikäli paljon, että on jo arvo sinänsä. Meillähän on myös oma "selkosten proust", joka jakaa mielipiteitä. Nuorena miehenä luin Koillismaa-sarjan ja Iijoki-sarjaa sieltä täältä. Haaveissa olisi viimeistään eläkkeellä lukea molemmat sarjat järjestyksessä läpi.
”Tuosta Powellin teoksesta olen itse suuresti nauttinut ja saanut ajattelemisen aihetta, mutta jollekulle toiselle lukijalle se voi olla aivan tylsä ja mitäänsanomaton. Niin kuuluu ollakin.” Tätä tylsä ja mitäänsanomaton -aspektia olen monesti miettinyt. Itse olen hehkuttanut kirjoja toisille, jotka ovat ne lukeneet ja sitten kommentoineet, etteivät ymmärtäneet niitä kirjoja. Mutta ihan tarkkaan ottaen, mitä kirjasta - tai taiteesta ylipäätään - pitää ymmärtää? Eikö tuo mainitsemasi ajattelemisen aihe riitä?
Saattoi löytyä kirjoittajien ajatus filosofiasta, minkä toki jo tiesinkin. Mutta toisaalta - en minä sitä etsinytkään.
Luin tämän kirjan nyt toistamiseen. Enpä muistanutkaan, miten hieno, lyyrinen, inspiroiva kirja olikaan! Suosittelen.