Kun tuolla toisaalla puhutaan ensimmäisistä julkaistuista kuvista niin tässä vastapainoksi threadi, jossa voi kertoa miksi omia kuvia ei ole julkaistu missään - ja miksi ei ehkä tullakaan julkaisemaan. Minä kuulunen pöytälaatikkokuvaajien laajaan joukkoon. Näin ainakin itseni luokittelen, vaikka kuviani onkin esillä netissä ja olen osallistunut yhteen näyttelyyn. Miksi kuviani ei julkaista? Hyvin yksinkertaista: En koe siihen tarvetta, en tyrkytä kuviani tahoille jotka niitä julkistaisivat. Lähitulevaisuudessakaan en osaa nähdä mitään syytä sille, että jokin kuvani julkaistaisiin jossakin - ellen sitten satu osallistumaan johonkin näyttelyyn ja jostain syystä joku kirjoita artikkelia ko. tapahtumasta ja käytä kuvana "tylsää mustavalkoista postikorttimaisemaa". Vaikka kuvaankin pöytälaatikkoon, enkä etsi aktiivisesti julkaisukanavaa kuvilleni, niin miksi sitten osallistun näyttelyihin jos tilaisuus tulee kohdalle? Yksinkertaisesti siksi, että toivoisin saavani joskus vedoksia ehkä kaupaksi. Sama syy, joka ajaa pöytälaatikkotaiteilijan tuomaan taidettaan esille jossakin vaiheessa. Pidemmällä aikavälillä... Ehkä kuviani tulee julki, mikäli hankin valokuvauksesta ammatin. Lienee turha toivoakaan siitä, että olisi vapaa taiteilija jonka vedoksia osteltaisiin ja sillä vielä eläisi Joten rahan teko kuvaamalla tarkoittanee kaupallista kuvaamista, sielunsa myymistä rahamarkkinoille ja tilaustöiden tekoa/lehtikuvaamista. Mutta tätä ennen... Kuvani pysyvät julkaisemattomina - näin otaksun.
sielunsa myymistä jos joutuu huoraamaan. omasta suuntautumisesta on kiinni tuleeko kaupallisesta kuvaamisesta sielunsa myymistä. esim. minä joudun ottamaan rahaa vastaan jotta saisin itselleni malleja joita en ilman saisi ,) EDIT: tietysti lehtikuvaajaksi minusta ei olisi.. ainakaan pitkään.
En omista skanneria, ja digiin en koske pitkällä tikullakaan. Muut julkaisutavat ovat niin työläitä, enkä ole nähnyt tarvetta niin vaivalloisiin tapohin. Näyttelyihinkään en ole osallistunut, mutta ehkä joskus kun saisi vedosteltua riittävän paljon omasta mielestä hyviä kuvia.
Vepissä 'julkaiseminen' riittää hyvin esillepanoksi minulle. Voin lähetellä vedoksia postissa jos joku on kiinnostunut. Minua itseäni kiinnostaa vaan kuvaaminen. Mulla on kyllä ollut yksityisnäyttely (vuonna 1996) mutta sielläkin oli esillä video eikä oikeastaan valokuvia. Näyttelyn järjestäminen ei kiinnosta yhtään. Siinä on ihan kauhea työ.
Jos joskus saisi kasaan läjän kuvia missä olisi jonkinmoinen yhteläinen idea tai tarina niin tuommoista näyttelyä voisi harkita. Mutta lähinnä sitä vaan tulee otettua kuvia, aina niitä ei jaksa kehittää tai ees kattoa kun ne ovat nega asteella. Eipä tässä mitään tarvetta ole valokuvauksesta työtä ottaa, tai edes kiinnostusta, kuvaan omien fiiliksieni mukaan ja työhommaan minusta ei ole. Tällä hetkellä olen pöytälaatikkokuvaaja, koska varallisuutta skanneriin ei ole, tai tietokoneeseen joka jaksaisi vääntää tuommoisia isompia tiedostoja.
En kyllä ymmärrä tätä ollenkaan. Sivutoimisena free-kuvaajana minulla on ehkä usein mahdollisuudet kuoria kerma päältä ja kuvata vaan niitä juttuja, joita tykkää, mutta silti olen sitä mieltä, että ei se, että kuva on menossa johonkin minua rajoita. Päin vastoin. Jos otan kameran johonkin mukaan, en ehkä jaksaa ottaa kun jonkun räpsyn, mutta jos tiedän, että juuri tästä tapahtumasta pitää saada joku käyttökelpoinen kuva, olen motivoituneempi ja kuvaaminen on kivempaa. Päätoimisen lehtikuvaajan hommaa - semmoisen joka lähtee heti pyynnöstä toimittaan mukaan -olen oikeastaan vain kokeillut muutamia päiviä. Peruskuviohan on, että puhuva pää tulee eteen ja siitä pitäisi sitten kuva saada. Tuossakin minua kyllä motivoi ainakin silloin kuvan tarpeellisuus. Vaikka seminaari ei spektaakkelilta näytä, siitä pitää lehtikelpoinen kuva saada. Pitää yrittää käyttää päätä ja keksiä jotain, vaikka on paikassa ja tilanteessa, jossa ei ole koskaan ennen ollut.
Hmm.. moni tuntuu varsinaisen aiheen ohesta pureutuvan kommenttiini kaupallisesta kuvaamisesta. Siihen kai voisi sanoa, että yks tykkää tyttärestä, toinen äiteestä... Eli kyseessä on henkilökohtainen kantani, joka johtuu ehkä osin siitä, että olen erään ammatin joutunut jo hylkäämään kun omaa luomisvimmaa ei päässyt enää myöhemmässä vaiheessa kanavoimaan tarpeeksi työn kautta, vaan joutui tekemään asioita tavoilla jotka olivat kovin yksinkertaisia. Valokuvauksessa analogiana voisi ottaa sen, että osaat ottaa hienoja muotokuvia ja olet valaistuksen mestari, aluksi työssäsi saat tehdä aika vapaasti mitä haluat ja käytät näitä keinoja. Mutta sitten tulee käsky, että nyt ei ole enää aikaa moiseen. "Ota tosta puhuvasta päästä kuva suoralla salamalla ja sitten tosta ja sitten tarvitaan kans tällainen kuva." Minulle kuvan julkaisu jossakin mediassa ei ole merkittävä asia, en sen vuoksi ala hevin uhraamaan omaa kuvaustapaani ja työmenetelmiäni. Siksi kuviani ei ole julkaistu, liekö julkaistaankaan (jos pääsisi taas varsinaiseen aiheeseen).
Alku tuossa lainauksessa vaikuttaa lupaavalta, sillä tuollainen johtaa tienistiin Viimeinen lause on piste, jota osaava ja tuottelias kuvaaja ei oikeastaan kohtaa, tai jos kohtaa niin voi sanoa, että "painu vittuun pyyntöinesi, kuvaan niin kuin huvittaa"... Eikä menetä varmaan yhtään mitään, siis jos osaa ottaa hyvin valaistuja, kiinnostavia ja sytyttäviä kuvia.. (ellei tässä taas yhdistellä ajatusta ammattilainen=lehtikuvaaja, kun muitakin on) Kaikkia kyselyitä ja pyyntöjä ei kannata toteuttaa tai edes noteerata, vaan keskittyä oman uran tai tyylisuunnan säilymiseen ja kehittämiseen. Saa tehdä kuinka haluaa ja asiakkaskunta muovautuu tuotteen mukaan Fangion kanssa aika samoilla linjoilla, paitsi etten kuvaa ihan yhtä herkästi edes pyydettäessä johonkin lehteen tms... Vaikka arvostan suuresti niitä ammattilaisia, jotka malttavat ottaa nuo helpotkin rahat. Harrastelija saa valita jos haluaa. Julkaiseminen ja toiminnan vapaus ei minusta liity mitenkään toisiinsa, vain se, että kuvaa tarjoaa johonkin ja se yltää halutulle laatutasolle tai esittää aihetta jota tahdotaan esille, kuva päätyy julkaistavaksi. Yleensä itseltä on vaadittu kohtalaisen hyvää kuvaa kuvanakin, kun siitä joku maksaa, mutta joskus olen itse ollut valinnoista hiukan eri mieltä ..
Oikeastaan tuo aiheen josta puhut pitäisi koskettaa erityisesti ammattikuvaajia. 1970-80 -luvuilla vaikutti olevan kuuma taistelu lehtien taittajien ja valokuvaajien välillä; toinen teki sivukokonaisuutta ja toinen kuvasi parhaan kykynsä mukaan mestariotoksia. Kun sitten taittaja saksi kuvasta puolet pois, oli sota valmis. Nykyisin noista ei enää kirjoitella, kuvaajat lienevät luopuneet pyrkimyksistään. Viimeisimmät lehteen ottamat kuvani muutaman vuoden takaa vahvistivat käsitystäni siitä että onnellisempana pysyn kun kuvailen vaan ihan omaehtoisesti.
Viimesin lehdessä julkaistu kuvani oli erään hääparin itsensä saksima kiitoskuva sanomalehdessä. olivat tehneet vaakakuvasta pystykuva ja aika huonolla menestyksellä. Eipä noiden taulapäiden kaaliin saa menemään mitään.
Mullakin oli tämmöinen just. Oli vielä laajiksella/aika pienellä aukolla, että tiukasti rajatusta pystykuvasta näkyvi vielä vähän miljöötä eli puita takana. Saattoi toisaalta olla lehdenkin tekemä rajaus eikä toi nyt paljon minua puristellut. Lähinnä huvitti. Itse sen sijaan lähetin lehteen viikonloppuna yhden surkeimmista kuvistani. Tai ainakin se näytti lehdessä onnettomalta, mutta eipä tuo ihme. Tuntemattomalla parkkipaikalla tuntemattoman ihmisen kameraan mun 4 gigaa kuvia ja niitä letkulla koneeseen, kun takana känninen jengi vaati päästä takaisin ravintolaan ja teinit juo kaljaa ja vinguttaa renkaita ympärillä. Tuntui kestävän ikuisuuden, jotin otin sitten vain yhden, että tätä yritetään. Läppärin näytön säädöitä ei ollut hajuakaan eikä mitään kuvankäsittelyohjelmaakaan löytynyt. Microsoftin photoeditorista löytyi rajaustoiminto ja muistaakseni kontrastia sai myös lisättyä ja samalla kuva pakkautui vahingossa/automaagisesti sellaiseen kokoon, että saatoin kuvitella lähetyksen onnistuvan kännyn ja bluutuutin kanssa. Olivat ne sen lehteen laittaneet, mutta aika tumma oli.
Tuosta Usagin kysymyksestä tuli heti mieleeni tämä, joskus joltain valokuvausforumilta tallentamani viesti. Siinä olisi yksi näkökulma asiaan. (En pane kirjoittajan nimeä, koska en voi tietää, mitä hän nykyään ajattelee.) "Minä räpsin. Katson ja nauran. Minä kuljetan turhan kallista kameraani mukana aina. Minulla on kirjoja - luen valokuvista ja kuvauksesta mutta minä räpsin, edelleen. Minä menen eteenpäin. vanhenen ja kuvia kasautuu mutta edelleen räpsin. Matka jatkuu, perhe kasvaa. Olen iloinen sillä minulla on iloisia reproja minusta, valoisia aamuja, liian tummia ilta-aurinkoja, epäteräviä ja softeja luontoreproja. Minä kasvaa, sen vaimoni ja minä toteamme joka ikinen aamu, joka ikinen minuutti ja joka ikinen hetki. Minä laskee liukumäkeä ja nauraa kun minä räpsii. Minä en ymmärrä niinkuin muut, syvintä valokuvan olemusta, en sen tuomaa sisältöä. En osaa tekniikoita mutta minulla on kamera ja minä räpsin. Vuodet kuluu ja kamera vaihtuu mutta lupaan että minä räpsin. Lupaan että jos elän, räpsin vielä viisikymppisenä ja olen iloinen että olen matkannut kamera mukana paikasta toiseen ja räpsinyt. Olen iloinen että minulla on liuta mitäänsanomattomia kuvia minusta. Ystäväni pitävät minusta, räpsyistäni - jopa joku minua sivistyneempikin pitää räpsyistäni. Minusta ja räpsyistäni ei myöskään pidetä. ne ovat niitä mitäänsanomattomia, miljoonaan kertaan otettuja toistoja maailmasta ja elämästä. Ne eivät aukene mutta minä räpsin. Minä olen tässä ja räpsin."
Voi herttinen sentään !! Voiko kameran laukaiseminen tilauksesta olla tosiaan huoraamista tai sielunsa myymistä. ?? Voi teitä valokuvaajia angsteinenne. ....
Riippuu pitkälti miten kuvaus suoritetaan. Jos joku sanoo, että kuvaa tämä kohde, tilaisuus tms. ja luovutat itse valitsemasi kuvat sitten kun olet ne ottanut, niin en sitä katso niin huoraamiseksi. Sitten kun joku tulee, että ota tästä, ota tuolta... hei kuvaaja, tules ottaan täältä tällanen kuva... silloin katson, että kyseessä on huoraaminen. Siinä ei enää mitään jää kuvaajasta muuta, kuin se napin painajan ja asetusten asettajan rooli. (tätäkin on vastaan tullut = meikäläinen kysyy nätisti kerran, että kuvaanko vai kuvaatteko te ja jos homma jatkuu, niin saavat taatusti kuvata itse ? )
Musta kumipallolla ja huoralla on eroa. Huora voi valita näet asiakkaansa aivan kuin taksikuski ja baarimikkokin. Teidän valokuvaajien käyttämänä sana huoraaminen ja sielun myyminen tässä yhteydessä, saa aikaan kaiun joka muistuttaa läheisesti ääntä, joka kuuluu kun baskeri päässä vajotaan kallioihin ja jäädään makaamaan jalka huonossa asennossa.
Tuleeko teille tämmöistä? Ei mulle tule. Saa toki ehdottaa, että ota tästä kuva noista tai tonne tai jotain ja minä voin niin tehdä, mutta voin aivan hyvin tehdä toisinkin, jos siltä tuntuu. Eikä kuvien myyminen mitenkään minusta liity siihen, että ei saisi kuvata kuten huvittaa.
Mikä jottei jos kotoa tullaan repimään rahatukon kanssa printtejä käsistä, muutoin räpsitään ja näppäillään entisen tahtiin En näe, että kaupallinen 'menestyminen' olisi niin oleellinen mitta omassa harrastustoiminnassani. En tosin myöskään kavahda tai halveksi niitä, jotka tästä taskurahoja tai jopa elinkeinonsa repivät, ei se ole oikeasti minulta pois.