LR:ia käytän erityisesti kennon tuottaman raakakuvan rajallisen dynamiikan venyttelyyn. Siihen hommaan tuo uusi Color Grading -työkalu tuo uudenlaista ulottuvuutta.
Nyt pitäisi vain tietää, miksi useampia valotuksia ottaessaan pitäisi unohtaa sisältö? Toisaalta on arvoitus, miten pitkäkään suunnittelu toisi automaattisesti sisältöä kuvaan, tai parantaisi muotoa? Molemmissa tapauksissa on olennaista vain se, että tietää mitä tekee. Sillä missä vaiheessa tai millä välineellä tekee, ei ole minkäänlaista merkitystä lopputuloksen, kuvan kannalta. Se ratkaisee, mitä on lopulta laittaa pöytään ja täyttääkö se sen, miksi on lähdetty liikkeelle.
Olenko ihan tolkuton amatööri-estetisti jos tunnustan etten aina osaa tai edes halua valokuvauksen kohdalla tehdä ihan selvää eroa sisällön ja muodon välille? Tai ainakin näen niiden välillä vahvan sidoksen? Edit: Ajatellaan nyt esimerkiksi Dorothea Langen FSA-kuvia. Eihän edes niissä sisältöä voi irrottaa muodosta? Toki muodon konventiot voivat olla kovin yksinkertaisia, mutta siltikin niitä noudatetaan.
Mitä mlphotic tarkoittaa klassisten valokuvien muodolla jota emme pysty arvioimaan? ed. miksi sisältö ja muoto edes eroteltiin
Lienee vähintään kyseenalaista, mikä on valokuvan sisällön suhde ulkoiseen maailmaan. Tai itse asiassa on kyseenalaista mikä se sisältö on (aluksi on tietysti tehtävä ero sisällön ja merkityksen välillä). Missä vaiheessa, milloin syntyy kuva jolla on sisältö? Otetaan digitaalinen prosessi ensin. Kun valo osuu kennolle, syntyy sähköisiä varauksia. Ne eivät muodosta kuvaa eivätkä ole missään vaiheessa nähtävissä. Jos kyseessä on raakakuva, muodostuu noita sähkövarauksia koskevasta ja monesta muusta tiedosta tietokoneen luettavaksi tarkoitettu tiedosto joka sinällään ei ole nähtävissä kuvana. Siitä voidaan tuottaa näkyvä kuva. Se näkyvä kuva on kuitenkin jonkin ohjelmiston (ja usein lisäksi käyttäjän) tulkinta. Mitään takuuta siitä, että se vastaisi sataprosenttisesti kameran edessä ollutta näkymää, ei ole. Onko se "oikea" kuva esimerkiksi ennen vain jälkeen gammakorjauksen? Ja millaisen gammakorjauksen? Sama koskee tietysti ei-raakakuvia, on (toistaiseksi) epäselvää, mikä on niiden suhde kameran edessä olleeseen. Kun alan säätää raakakuvaa, tietokoneen näytöllä näkyy jotakin. Se voi muistuttaa enemmän tai vähemmän… niin mitä? Muistikuvaani siitä, mitä näin edessäni ennen kuin otin kuvan ("ennen kuin": digitaalikameroissahan useimmiten on sähköinen etsin…). Mikä on muistikuvani suhde siihen, mitä edessäni oli? Tähän voi vielä lisätä pari itsestäänselvyyttä: joka tapauksessa ulkomaailman ja kuvan välissä on objektiivi joka tekee omat vaihtelevassa määrin dramaattiset temppunsa. Edelleen valotusmittarit taitavat edelleenkin olettaa sen keskiharmaan. Ellen halua puolipimeästä valoisaa, on minun puututtava siihen, se taas on subjektiivinen päätös. No, nyt kuitenkin olen raakakuvaa säätämässä. En kuitenkaan ole muistikuvieni suhteen ihan varma: Ja tämä raakakuvamuunnin kuulemma oletusarvoisesti jo muuttaa värejä suuntaan X. Se pitää kai korjata? Se lukemani tieto on kai on varma? Mutta näkymä jonka kuvasin, olikos siinä kontrasti enemmän näin a) vain enemmän näin b), tosin ero on vähäinen mutta kuitenkin? Kumpihan näistä on enemmän oikea? Onko jossakin olemassa joku referenssi, joku "oikea"? Toisin sanoen: onko olemassa (siinä vaiheessa kun kuvaa "teemme") jokin objektiivinen sisältö jonka mukaiseksi voimme kuvamme tehdä? Aivan ilmeisesti ei. Filmin kohdalla tilanne on vielä ilmeisempi. Mustavalkoinen kuva on selvästi kaukana kokemuksestamme ulkoisesta maailmasta, mutta yleisemminkin filmillehän muodostuu vain latentti kuva joka ei ole ollenkaan silmälle näkyvä. Eikä filmin kehitysprosessi ole sen enempää objektiivinen (sanan tiukassa merkityksessä) kuin raakakuvan tekeminen näkyväksi. On ihmisiä joiden mielestä mustavalkoisen kohdalla vasta vedos on varsinaisesti kuva. Jos niin ajatellaan, etäännymme vielä kauemmaksi siitä ulkoinen maailman näkymästä, jonka näimme (objektiivin ja etsimen enemmän tai vähemmän vääristämänä) edessämme. Ylläolevan perusteella esitän keskusteltavaksi seuraavan. Yhden staattisen kuvan sijasta keskeistä on (haarautuva) prosessi. Se tuottaa välivaiheita joita kuvaaja (tai prosessin ohjaaja, heh) suuntaan haluamallaan tavalla eteenpäin. Perinteisesti kuvaksi kutsuttu katsottavaksi tarkoitettu ulkomaailmaa muistuttava esitys voi olla prosessin päätepiste tai se voi olla välivaihe (tästä tuo haarautuminen). Prosessi ei siis välttämättä ole lineaarinen eikä sen kestoaikaa lähtökohtaisesti ole ulkopuolelta rajattu ( kuolleiden kuuluisuuksien negatiiveista tehdään jatkuvasti uusia vedoksia, tavallinen harrastaja voi vuosien jälkeen tehdä kuvistaan uusia variantteja). Prosessi sisältää vaihtelevan määrän muuttujia osin riippuen käytettävästä teknologiasta, muuttujien ymmärtämisellä ja hallinnalla on aivan ilmeisesti vaikutus myös siihen, millä vapausasteella kuvaa tai kuvia prosessin kuluessa tehdään. Entä sitten se sisältö? Prosessin minkään vaiheen kuvan suhde ulkoiseen maailmaan ei ole yhden suhde yhteen. Niiden välillä vallitsee vaihtelevan vahvuinen tuttuus (paremman sanan puutteessa). Tämä tuttuus on kuitenkin olemassa vain prosessin haltijan mielessä. Ei muualla. Onko se tuttuus (tai ehkä sukulaisuus?) tärkeää? On jos niin valitaan (tai kaupallisessa tai journalistisessa kuvauksessa edellytetään). Mutta muutoin se ei millään väistämättömyydellä kuulu prosessin reunaehtoihin. Niinpä kuvan sisältö voidaan irroittaa tuosta tuttuudesta ja konstruoida prosessin aikana. Prosessia voi tuttuuden sijasta ohjata esimerkiksi kuvaajan oman mielen konstruktio, vaikka kuvaushetken tienoilla syntynyt (tai paljon aiemminkin) aikomus, näkymys siitä millaisen kuvan tai millaisia kuvia hän haluaa tehdä millaisen prosessin kautta. Ja tässä yhteydessä on muistutettava prosessin ymmärtäminen tärkeydestä ja siitä, että tuttuudessa todellakin on kyse vain siitä. Tuttuus kontra intentio? Seuraava aihe loogisesti olisi tietysti merkitys.
Ehkä pääset lopussa johonkin omaan mielekkääseen oivallukseen tuttuuden kautta - tätä minun pitänee vielä miettiä - mutta ihan vaan läpi lukien minusta puhut sisällöstä aika erikoisella näkökulmalla kuin siinä olisi jotain yhtä ja samaa objektiivisen kanssa tai optisen reproduktion kanssa. Minusta sisältö kuvassa on yksinkertaisesti kuva fyysisesti, vaikkapa printissä ne järjestyneet väritekijät tai rakeet. Ja toiseksi sitä, mitä niin on saatu katsojalle kerrottua ja välitettyä. Puhut pääosin kuitenkin siitä, millä lailla valokuva toistaa todellisuuden, siitä kuinka harvoin se voi olla objektiivinen ja kertoa maailmasta niin kuin maailma on. --------------------------------------------- (jatkan, en muuta edellä olevaa) Valokuva ei tietenkään ole objektiivinen ja uskottava toisinto kohteesta kuin varsin rajatuissa tapauksissa. Jo jättämällä kuvan ulkopuolelle oleellista sen sisällä olevaan vaikuttavaa, voidaan aikaansaada epätodellinen.
Ymmärsin tekstisi niin, että ajatuksesi mukaan sisältö on toisaalta esimerkiksi rakeet ja toisaalta jotakin katsojalle kerrottua. En ymmärrä miksi käytät samaa käsitettä kahdesta näin täysin erilaisesta asiasta? Tai ehkä ymmärsin väärin? Jälkimmäisen merkityksesi suhden ensimmäiseen tuntuisi siinä määrin komplisoituneelta, että sitä jälkimmäistä voisi ehkä kutsua merkitykseksi? Oma pointtini oli oikeastaan päinvastainen siihen nähden mitä arvelit sen olevan. Yritin nimenomaan kyseenalaista ajattelua jonka mukaan kuvan sisältö olisi jotakin objektiivista tai toistaisi todellisuutta.
Kuvan sisältöön sopii äärimmäisen huonosti käsitteet subjektiivinen ja objektiivinen. Kuvan sanomaan tai tarkoitukseen tai jopa sen vastaanottamiseen katsojana ne ovat helpompi liittää. Sisältöä on esimerkiksi sävyjen tummuus. Valokuvan sisältö ei ole kohteessa kameran edessä vaan se luodaan eli tehdään ja valitaan kuvaan. Sisällöt "luovat" katsojassa tunteita ja laittavat liikkeelle ajatuksia. (Lisäsin vielä lainausmerkit. Olkoon nyt näin. Anteeksi tapani lisätä välttääkseni monia viestejä.) ---------------------------- Vielä eded: Totta muuten, että muotoilin hätäisesti: "Minusta sisältö kuvassa on yksinkertaisesti kuva fyysisesti, vaikkapa printissä ne järjestyneet väritekijät tai rakeet. Ja toiseksi sitä, mitä niin on saatu katsojalle kerrottua ja välitettyä." Tokipa niin että jälkimmäinen virke voisi olla mieluummin "Ja toiseksi sitä mitä on yritetty tai haluttu välittää katsojalle - tietoisesti tai tiedostamatta." esim. tämä tummuus maisemassani näyttää minusta mystiseltä ja pelkistää oleelliseen
... mutta miksei sisältöä voisi olla myös se, mitä katsoja kokee ja sisällöksi määrittää... Merkitykset kukin luo, sanoihinkin.
Jos sisältö, kuten kirjoitat, luodaan, se lienee kuitenkin väistämättä subjektiivinen? Siinä mielessä termiä voi käyttää, tosin ei kovin mielekkäästi. Tarkoitin subjektiivisella pikemminkin ei-objektiivista siinä mielessä, että ulkoinen maailma ei tallennu 1:1:een. Toki vallan hyvin voidaan ajatella että kuvan sisältö on kuvaajan työn tulos. Mutta silloin tuon sisällön suhde kuvaajan intentioon (siihen mitä kuvaaja ehkä haluaa välittää) on tietysti voimakkaasti kuvaajasta riippuvainen. Ja katsojan sisältö taas hänestä riippuvainen. Jos näyttelyssä A ja B katsovat samaa kuvaa c ja ulkopuolinen kysyy, mitä teille kuvasta välittyy. A vastaa "d" ja B vastaa "e". Sitten kysytään kuvaajalta mitä hän on halunnut välittää ja hän vastaa "f". Ovatko A ja B nyt jotenkin epäonnistuneet tai onko kuvaaja epäonnistunut? Sitten paikalle tulee C ja hän vastaa "f". Onko hän nyt jotenkin onnistunut? Yksi vastaus toki on, että kuvaaja voi hallita kuvallisen kerronnan keinot paremmin tai huonommin (ehkä se ei ole kovin huono vastaus?). Silloinkin edellytetään näiltä kolmelta (A, B ja C) samanlaista vastaanotto- ja tulkinta-apparaattia, ja siitä en ole ollenkaan varma.
Kysymykset ovat nyt minusta outoja lukuunottamatta suluissa olevaa. Epäonnistuin kuten näyttelyvieraasi! Miksi vänkäät subjektiiviseen ja objektiiviseen? Se on jotenkin ulkopuolella. Eihän näillä käsitteillä voi paljon kuvailla mitään. Mistähän tämä lähti. Itse tulin mukaan sisällön kohdalla. Kuvan sisältö on lopulta täysin kuvaajan/ kuvantekijän valintoja mutta katsoja voi lisätä näkemäänsä /kokemaansa sisältöön oman maailmansa, itsestään, ja niin aina myös tapahtuu. Sisältökin näyttäytyy aina erilaisena riippuen katsojan näkökulmasta -kokemuksesta -kyvystä ... tai ihan vain hetkestä. Kuvan tekijän, kuvaajan, valinnat eivät täydy olla tietoisia, silti ne tapahtuvat ja kuva syntyy, tehdään. Lisäksi kuva syntyy uudestaan aina kun sitä katsotaan. Ainakin se herää eloon. Siispä. Mutta mitä. Sellainen todellisuus on. Henkis-psykologinen ameeba, ehkä jopa kollektiivisilla alitajunnoilla ohjautuva solujen muisti. Koulukirjatkin menee taas uusiksi kun löydettiin epigeneettinen perimä.
Pahus, ikävä jos kuulosti vänkäämiseltä Ei kai niillä käsitteillä kuvailla, niillä erotellaan. Sisällöstä alan olla koko ajan enemmän samalla kannalla kanssasi.
(Peruskäsitteet luo jokainen hetki ja aika uudestaan milloin minkäkin kirjoittajan/ajattelijan avulla. Niitä voi toistaa ja kopsata tai myös luoda uusiksi ja sopivimmiksi kuka vaan. Tärkeintä on tietenkin vain ja ainoastaan saada _välitettyä_ ajatuksensa eli olla ymmärrettävä.) Olen vahvasti eri mieltä. On päivänselvää että kuvan katsoja voi arvata oikein ja _nähdä_ kuvan tilanteen hetkestä kuvan ulkopuoleltakin yhtä ja toista. On kovin rajoittunutta luulla että vain silmin nähdään. Kyllä siinä on meidän muistimme ja kokemuksemme maailmasta tärkeässä osassa. edit. (Sanoisin toisella tapaa kun kenties alan jo nähdä mitä tarkoitit, vasta kirjoittaessani kuten tavallista.) (Samalla esimerkki siitä että aloin nähdä muuta kuin mitä tarkalleen kirjoitit vrt. väitteesi ettei katsoja voisi tietää mitä on kuvan ulkopuolella) "se mikä kuvassa spektaattorin mielestä pitäisi olla toisin" Tuossa tulet tärkeään kohtaan jos olet sitä mieltä että koko ajatus siitä että kuvan tulisi olla toisenlainen on väärä. Niin on! Kuva on mikä on.
Juuri koska "muistimme ja kokemuksemme maailmasta (on) tärkeässä osassa" kuva, kuten aiemmin kirjoitit, syntyy katsottaessa uudelleen. Onko silloin kovin suurta merkitystä sillä, onko katsomisen tuottama kuva miten kaukana tai lähellä kuvaamisen tuottamaa kuvaa? Eihän kuvaa mediana ole olemassa muutoin kuin katsomisen kautta. Jos katsominen on tärkeämpää, on vähemmän tärkeää se, missä määrin kuvaaja kokee olleensa ymmärrettävä. EDIT Luen juuri (tai siis vielä minuutti sitten) artikkelia jonka aiheena ovat Kertészin varhaiset Unkarin kuvat ennen muuttoa Pariisin. Artikkelissa on kolme elementtiä. Kuvat, kuvateksteisnä Kertészin varhaisemmat huomautukset kuvisa ja toimittajan myöhäisempi, taustoittava teksti. No, ensin katsoin kuvat, sitten luin kuvatekstit ja nyt luen tuota taustatekstiä. Yleensä kai ajatelleen niin, että mielikuvani kuvista on jollakin tapaa parempi tai oikeampi kun olen lukenut huomautukset ja taustoituksen. Ainakin mielikuvani on toinen. Mutta onko se parempi, siitä en ole varma.
On kuitenkin välillä, joskus, luontevaa sanoa ettei pidä kuvasta joltain osin ja mainita jopa syykin.
Mistä kehitit tuon "kuvaamisen tuottaman kuvan". Eihän sellaista voi olla itsenään olemassa. Tästä harhasta seuraa koko kappaleesi harha. Harhalla tarkoitan irrallisuutta elämästä eli tuntemisesta ja kokemisesta - siis polulta eksyvää teoreettisuutta, ajatuksen oksaa tai juurta joka on oman haaransa hauras pää josta ei näe enää juuristoa. Paluu sieltä takaisin isompaa juurta tai runkoa kohden tarvitaan. Voi olla että sieltä juuriston tai rihmaston päistä voikin hypähdellä toisille ulkolatvoille, keveästikin, kun kokonaisuus on tuttu. Ja ehkä sinun on paras ottaa tämä sanomani ainoastaan osoituksena omalle kyvyttömyydelleni nähdä puu oksiltaan. Voisit siis palata hiukan juurta kohden jotta muut tajuavat!
Arvelin että tuon yhteys omaan tähän tekstiisi: "Kuvan tekijän, kuvaajan, valinnat eivät täydy olla tietoisia, silti ne tapahtuvat ja kuva syntyy, tehdään" olisi varsin ilmeinen. Selvästi erehdyin.