Sitä on katukuvaajia ja sitten latukuvaajia. Tuo latu pisti miettimään lumen moninaisia ja monimutkaisia ominaisuuksia. Lumihan elää koko ajan, koko talven. Kiderakenne muuttuu, toiset kiteet kasvavat ja toiset pienenevät ja kokonaisuuden fysikaaliset ominaisuudet muuntuvat koko ajan. Taisin hiihdellä tuossa joskus tammikuulla. Pehmeää puuterilunta oli ehkä 40 cm, ja leveätkin sukset upposivat ehkä puolet, 20 cm. Hankeen jäi syvä latu-ura. No, aikaa on kulunut parisen kuukautta, ja pelmeä lumi on muuttunut vesisateiden ja yöpakkasten kurituksessa kovaksi kantavaksi hangeksi. Samalla sen paksuus on valahtanut jonnekin 10-20 cm välille. Nyt onkin käynyt niin, että se latu-ura on muuttunut kokoutumaksi. Suksien jäljet ovat kohollaan. Tallattu lumi ei ole elänyt samaan tahtiin koskemattoman kanssa, se vastustaa muutoksia toisella tavalla. No, liikaa kai joutoaikaa, kun tämöisiä ehtii pohdiskelemaan....
Ihan tavallinen ilmiöhän sen on näin kevättalvella. Erityisesti ja näyttäväti esillä juuri avoimilla paikoilla. Pelloilla ja varsinkin järvien jäillä hiihdetyt ladut nousevat tällä tavalla komeasti esiin. Lapsena taidettiin joitakin kertoja kokeilla sitäkin miten tuossa voisi hiihtää niin, että pysyy raiteilla; vaikeaa se oli.
Aivan, joskus jalanjäljetkin jäävät koholle. Painautumasta tulee kohoutuma. Joku lumen ominaisuus muuttuu niin paljon, ettei tallattu lumi haihdu keväällä taivaan tuuliin tai sula puroihin samaa tahtia kuin koskematon.
Mukavan (meta)filosoofista pohdintaa, miten (normaalin yllättävästi) maailma muuttuu (ja meidän jalkalautojen jäljet vaikkapa) täysin tiedostamatta (yllättäen?) kahden kuu-kauden aikana. Ihmisillä on yleensä liian vähän joutoaikaa, jotta yleensäkkään kerkeisivät ihan pohtimaan asti (tai mielummin harrastavat jotain rutiinia, jottei tarttis tutustua itseensä). Mainio kuva, vaikka keinohorisontti on vinossa (ja hallituksen) sini/puna-tasapaino hukassa,-)