Kuinkas monta kertaa olette kuvanneet kuollutta ihmistä, ruumista, vainajaa? Esimerkiksi hautajaisissa, kun kansi on auki, ruumishuoneella tai jossain muualla? Etiikka?
Tuo on vähän sellainen tapa- ja kulttuurikysymys. Suomessa tavoiksi ymmärretään kaikki mitä ihminen tekee, joten kaippa meillä voi vainajaa kuvailla vapaasti. Hautajaisissa kuvaamiseen yleisellä tasolla suhtaudutaan aika kielteisesti melko lähialueillakin, esim. britit kokevat sen kielteisenä asiana. Kannattaa tarkistaa omaisilta onko vieraiden joukossa ulkomaalaisia. Itse en ole vainajia koskaan kuvannut, se tuntuu minun mielestäni hiukan yliampuvalta toiminnalta. Samoin olen ollut kuvaamatta viimeisiä aikojaan elävien luona. En koe kaipaavani niitä kuvia.
Tasan kerran, viime keväänä. Se on oikeastaan sarja, hautajaisineen. Omaisten lupa vainajan kuvaamiseen on äärimmäisen tärkeä, ja kuvia näytän vain tarkasti valikoiduille henkilöille, eli nettialbumiin en voi ajatellakaan niitä laittavani. Surutyöhön noista kuvista voi olla, ja on ollutkin, monelle apua, itseltäni hävisi kammo kuolleita ihmisiä kohtaan.
joo... okei. Itse ajattelisin jotain sen suuntaista, että on eriasia kuvata esimerkiksi sellaista kuollutta, joka on vaikka onnettomuudessa kuollut lapsi, kuin taas sellaista, joka on kuollut luonnollisesti vanhuuteen. Vaarini kuoli aamulla luonnollisesti vanhuuteen eikä se yllättänyt ketään, myös monttubileet tulevat olemaan hyvin pienimuotoiset. Aloitin topicin siksi, koska minua ihmetyttää monesti sellainen kuolleisiin kohdistuva epäkunnioitus ja tällä tarkoitan nimenomaan sitä, että ihmisestä tulee kuoltuaan kuin esine. Eli mielestäni ihminen ei ole yhtään parempi tai huonompi kuoltuaan vaan se sama ihminen joka oli eläessään, mutta kuollut. Kuolema on niin luonnollinen asia, että miksi kuollutta ei saisi kuvata? Siis jos omalle kohdalleni ajattelisin, että jos minä kuolisin ja tietäisin jonkun kaverini olevan innokas valokuvaajan alku, niin miksi minä kieltäisin itseni kuvaamisen viimeisissä karkeloissani, omissa hautajaisissani. Samalla tavalla tuntuu oudolta ylipäänsä se, että hautajaisissa kuvataan kyllä joka ikisen vieraan vaatteet jne, mutta itse juhlakalua ei.
Tämä on juuri kulttuurikysymys. Esim. eteläisessä naapurissamme Virossa hautajaisiin kuuluu paljon avoimempi oleminen vainajan kanssa. Hautajaispäivänä vainaja tuodaan paikalle ja arkku avataan. Sen jälkeen omaisilla on monta tuntia aikaa olla yhdessä vainajan kanssa. Vainajaa myös kosketaan ja vieraista otetaan kuvia itse "juhlakalun" kanssa. Olen ollut muutaman kerran kuvaamassa tällaisissa hautajaisissa. Paljon läheisempi suhtautuminen mielestäni kuolemaan...
Viime vuosisadan alkupuolella oli aika usein tapana kuvata koko suku vainajan ympärillä kappelin ulkopuolella. Varmaan monelta löytyy vanhojen kuvien seasta tuon kaltaisia kuvia. Joissakin saattaa näkyä jopa kolikotkin vainajan silmissä. Nykyisin tuollaista toimintaa voitaisiin katsoa varmastikin aika kieroon.
Kyllä! Ja ristiriitaista tästä tekee se, että vaikka armokuolema on laissa kielletty, on armoelämä laissa määrätty. Mielestäni on paljon arveluttavampaa kuvata letkuissa olevaa kuollutta, joka vielä hengittää ja vielpä pitää sitä hengissä hoitajien voimin lain määräämänä.
Eipä ole tullut kuvattua, ihme kyllä. Tilanteet joissa kuolleiden kanssa on ollut tekmisissä ovat olleet sellaisia, ettei kuvia ole muutenkaan tullut otettua. Minusta kuolleen kuvaminen on ok. monessakin ulottuvuudessa, mutta tietysti vaatii harkintaa ja ympäristön huomiointia, niin kuvaaminen kuin kuvan julkaisukin. Mulla on muutama kuva, jotka isäni on aikaan ottanut aiheesta, mutta kun ei ole omaa tuotantoa, niin taidan jättää esittelemättä toistaiseksi (ja pitäisi skannata niitä kans, ovat mv-vedoksia). Ruumista, kuten muustakin ympäristössä olevasta kuvan ottaminen on minusta ok, esim. sodan seassa, jos tarkoitus on ottaa kantaa sotaan/kuolemaan ja kuvat ovat esteettisesti ketään sinällään luokkaamattomia. Ruumilla ei kai ole sellaista suojaa kuin ihmisillä yleensä, vaikka omaiset voivat olla hyvin eri mieltä asiasta.
En suostu kuvaamaan kuolleita, enkä myöskään rupea kuvaamaan jos kaupungilla sattuisi onnettomuus tapaus jossa ihminen osallinen. Tuskin on etiikasta kiinni, vaan etten oikein halua katsoa kuolleita. Tosin olen nähnyt, no ehkä siitä sitten johtuukin. Mene ja tiedä.
En muista tarkkaan, työssä ollessani tehtäviini kuului vainajien luovutus, kuinka monta kertaa olisi omaiset ottaneet vainajista kuvia mutta taitaa jäädä aika pieneksi olisiko alle viisi, luovutuksia oli yli viisisataa. Kulttuuri on maassamme muuttunut mutta vielä kuuskymmentäluvulla oli aivan normaalia kuvata omaiset vainajan arkkun vieressä, arkku avoimena. Muistuu mieleen oma tätini joka kuoli vuonna kuusikymmentäkolme, arkku avoinna ja oma perhe siinä ympärillä. Vaimoni otti kuvan Äidistäni kun hän oli kuollut, mutta itse en olisi ottanut. Kumminkaan en siitä häntä moittinut. Asia on niin henkilökohtainen, ettei siihen moni halua ryhtyä. Itse en kuvaisi edellä, mainitusti, onnettomuuden uhria jollei sitä esimerkiksi viranomaiset erikseen pyydä. Asia jonka jokainen on päätettvä omien määritelmien, tuntemusten tai muiden seikkojen mukaan täysin itse! JPu, teet aivan oikein kun et laita niitä esille, itse en laittaisi käytännössä missään tapauksessa! Epäilen vahvasti jos laitat jostain ruumiista kuvan jonka voi tunnistaa niin omaiset takuulla haastaa sinut ties mistä oikeuteen, tämä on minun arvailuni. Kyllä ruumiin kunnioittamista pitää sen verran olla, ettei julkaise siitä kuvaa, jollei siihen ole lupaa!
Itselläni on tässä lähinnä takana ajatus siitä, että vastustan elämän pitkittämistä - armoelämää, ja niin teki myös vaarini, joka lopulta eilen onnistui vetämään lääketiedettä turpiin, vaikka oli ollut käytännössä kuolleena jo kesästä asti. Vaarin kanssa asiasta useasti keskusteltiin, siis ei kuolleiden kuvaamisesta, vaan siitä, että miksi kuolleita täytyy pitää elossa. Tämä jäi viimeiseksi kuvaksi, jonka hänestä otin. Kuva on viimekesältä, mutta eilen käsittelin kuvan uudelleen. Ajattelin, että tuo voisi olla sarjan ensimmäinen kuva ja toinen, jota en vielä ainakaan ole ottanut, olisi toinen. Siinä voisi sitten katsoja miettiä, että kummassa kuvassa ihminen näyttää nauttivan enemmän ihmisoikeuksia... Kun sinä (kuka tahansa teistä) menettää täysin toimintakyvyn, sosiaalisuuden, fysiikan ja kaikenmuun paitsi sydämenlyönnit, haluatko jatkaa "elämää" letkun perässä vielä vuosia?[/img]
Ymmärrän sinun tunteesi asiasta ja ennen kaikkea kun olet sitä vierestä saanut katsella. Sinä katselit sitä omaisena, minä katselin sitä työni puolesta, mutta olen monasti ihmetellyt kun potilas on sängynpohjalla esim. kymmenen vuotta mikä on siinä tilanteessa elämän tarkoitus. Eivät lääkärikään sitä pystyneet selittämään muuten kuin, että hänen sydämmensä vain jaksaa toimia! Ei todellakaan ole mikään ilo katsella ihmistä letkuissa kiinni kun koneet tekevät kaiken hänen puolestaan, siinä tulee elämän jatkamisen tarkoitus kyseen alaiseksi. Suurin ongelma on siinä, että lääkärien velvollisuus on hoitaa ihmistä ja pitää elämää yllä, (vaikka piuhojen poisto olisi potilaan omasta mielestä paras ratkaisu) mikä aiheuttaa juuri em. tilanteen.
Kerran. Pyyntö, tai oikeastaa kysymys, että suostunko vainajan kuvaamaan, tuli omaisilta jo ennen hautajaisia. Tietysti suostuin, vaikka täytyy sanoa, että vainajan kuvaaminen siinä sivuhuoneessa (sakastiko se on?) samaan aikaan kun lähiomaiset olivat viimeisellä tervehdyksellä, oli kyllä tilanne, jossa tuntee todella olevansa ylimääräinen. Kameran moottorin ääni kuulosti vähintään betonimyllyltä jossa on nyrkin kokoisia kiviä.
Pari kuvaa kuolleesta: http://www.kameralaukku.com/portal/index.php?name=PNphpBB2&file=viewtopic&p=49349#49349
Koska itse menen sanattomaksi tällaisten asioiden äärellä ajattelin, että kuva kertoo enemmän kuin ne tuhat tunnettua sanaa. (En suosittele kovin heikkohermoisille.)
Voihan se olla, että kaksi viikkoa kuolleena kylmässä ollut ihminen ei enää näytä "hyvältä"... lautumat tuskin kasvoissa näkyy, mutta... niin... mene ja tiedä...
Noniin. Tulipahan sekin sitten koettua. Eipä siinä oikein tullut hirveästi rajauksia ym. juttuja mietittyä, kun viimeistä kertaa isän ja veljien kanssa vaaria käytiin katsomassa, mutta pari kuvaa kuitenkin otin. Ehkä joskus laitan niitä myös näytille, kunhan nyt ensin antaa asian vähän aikaa ns. "hautua". Mutta ei se minusta tuntunut väärältä, ei eettisesti eikä muutenkaan. Kokemuksena omalla tavallaan ikimuistoinen, niin valokuvausharrastuksen kannalta kuin muutenkin.