Kuva oli käsittämätön (mitä se sitä kättään ojentaa?), kunnes käsitin, että ainoa selitys on se, että pyöräilijä aikoo ohi ajaessaan siepata mummon käsilaukun. Sellaiset pikkuvarkaat ovat varmaan usein pyörällä päästään erilaisten nautintoaineiden johdosta, mutta kuva ei ole sitä. Kuva on skarppi, päättäväinen, idyllinen, formaali, arvokas (kehykset). Aihe kaipaisi rosoisuutta: kehykset pois, blurraus tai näkeminen kahtena; värivirhettä; oikeanpuoleinen puu vinoon, koska nyt se alleviivaa, että mukana on täysi kontrolli ja holtittomuus on teeskentelyä.
Jännä kuva, ensi vilkaisulla ei näyttänyt mitenkään mielenkiintoiselta, mutta mitä kauemmin sitä katson, niin sen paremmalta se näyttää.
Tämä on niitä kuvia, joita tulee otettu spontaanisti, sen kummempia ajattelematta, mutta kuitenkin sitten lopulta niin tarkasti, että tuossakin meinasin lentää nurin Kotimatkalla, aivan kotini kulmilla pienessä vesisateessa Tunturi-merkkisen pyörän ruopiessa märkää soramaata ylämäkeen. mvuoren kommentti oli vaihteeksi erittäin mielenkiintoinen, mutta katsoitko kuvaa tarkkaan ? Syy miksi tämä tuli tehtyä, oli viimeaikaiset tupakkapohdiskeluni (jatkuneet kohta 7 vuotta). Minä poltan aika paljon tupakkaa, enkä suinkaan ollut ryöstämässä kävelijän käsilaukkua. Tuolla mummon vasemmalla puolella metsässä on pieni aukko. Siellä metsä kehystää tupakkapaikkaa - tittidii!! No en siellä käy, se on naapurin "firman" röökipaikka. Mutta kuitenkin. Kiitos kommenteista!
Hyi saa*ana kun tuli mieleen lapsuudesta tapaus kun lensin fillarin stongan yli. Elämäni ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa aivotärähdys. Minä siis olen se joka löi pienenä päänsä. Oikeastaan kahdesti. Toisessa selvittiin tikeillä mutta siitä tapauksesta en muista itse mitään. En edes lääkärissä käyntiä. Näistä johtuen en yhtään ihmettele että olen nykyään tällainen ja kiinnostunut valokuvauksesta.
Kuvassa handu tuo fiiliksen että nyt on jopo karkaamassa käsistä. Siksikin otsikko on osuva. Kuva on käden ansiosta ensimmäisessä persoonassa joten siihen samaistuminen on helppoa.