Pieni kertomus jonka rakentelin ulkoiluttaessani kameraa. Ei tämä ole sinänsä mikään vihreä kannanotto minkään puolesta tai mitään vastaan. Vai haikeita mietteitä vapaana kuohuvan kosken voimasta ja soinnista. Saa taas kommentoida niin kuvia kuin tarinaakin.. Tähän pysähtyy Jämsänkosken vapaa kuohunta, Jo vähän ennenkuin se edes alkaa. Joskus näitä luukkuja sentään avataan, Kai, mikäli vesitilanne on hyvä tai jostain muusta syystä ja koskeen saadaan eloa. Koska, sitä en tiedä. Joku tietää milloin... Kivinen uoma, päässyt sammaloitumaan. Patoluukkujen vuotovesi hakee uraansa kivien lomasta ja syö hiljaisena tietään syvemmäksi.. Kallioisen putouksen suvantolammikossa vesi hiljaa levähtää, pyörtää kierroksen ja jatkaa matkaansa...johonkin. Putous tummanharmaalla kalliolla yrittää vielä näyttää voimaansa kevään hengessä. Kuohu se on pienenkin kosken kuohu. Jospa tästä vielä joskus saisi kasvaa suureksi. Pienestä välisuvannosta vielä kivikkoisen alajuoksun lohkareitten lomasta koski loristen pujottelee viimeiseen lampeen. Jostain koskeen yhtyy sivuvirta, kuin pienen heikentyneen kosken avuksi. Tästä, Rautaisen porttinsa läpi tehdas sen sitten nielaisee alleen. Jossainhan sen kosken kuohut vellovat tarjoten suurta voimaansa. Ei vaan kuulu sen voiman ja määrän kumu ja kohina kun se ohjautuu hallitusti tehtaan syövereihin antaen henkensä... ...Että meilllä monella olisi täällä työtä ja ansiota. Jämsänkoski-albumi