Tein toukokuussa -07 valokuvanäyttelyn pakolaisuudesta yhteistyössä Punaisen Ristin kanssa. Näyttelyn kuvat on kuvattu lasten ja pienten arkisten asioiden näkökulmasta. Kuvat julkistettiin 20.6 YK:n pakolaisuuden päivänä. Kuvat ovat nähtävillä verkossa, löytyvät allaolevan linkin takaa. https://www.redcross.fi/aktiivit/piirit/sivut/varsinais-suomi/Vok/fi_FI/valokuvanayttely/
Vs: Valokuvanäyttely pakolaisuudesta Tämä houkutteli minut välittömästi apajille. Haastava näkökulma, mutta ei oikein auennut minulle. Mitkä käytännön keinot ovat sinun mielestäsi tuomassa esille tätä näkökulmaa?
Vs: Valokuvanäyttely pakolaisuudesta Kuvissa katsotaan kaikkea korkealta alaspäin, ylempi silmä katsoo hymyileviä ihmisiä. Jopa suoraan päin kuvatuissa kuvissa ollaan ratkaisevasti kohteen yläpuolella. Katoaako hymy jos ylempi hahmo ei katsokaan? Kuvissa elämä vaikuttaa hymyistä huolimatta ankealta, kuvathan on kuvattu Suomessa, eikö? Raskaat sävyt ja ankeat ulkoilmasommitelmat tyhjistä leikkivälineistä ja polkupyöristä kuvastavat pelkoa, ja menetettyä lapsuutta. Onko pakolaisilla Suomessa noin ankeat olot mitä kuvat ja tunnelma henkivät, kosovomeininki jatkuu Suomessakin? Hymy huulilla eletään tilapäiskämpissä pari kaukosäädintä ja matkapuhelin pöydällä? Eikö näihin olis sopinut näkökulma jossa oikeasti oltais tyytyväisiä annettuun asemaan ja siihen ettei tarvitse pelätä kuten alkuperämaassa? Ettei tarvi orjailla ja elää alhaalla. Jotenkin mulle jäi tästä olo että ihmisillä on silti mieli korkealla (kuvaa ottaessa) vaikka onkin nakattu täysin hirveään ja ankeaan paikkaan ilman tietoa tulevasta. Onko lasten arki pakolaisena sitä ettei uskalla leikkiä ulkona? Tietty kotimaan ikävä on kova, mutta tuo ankeus ei ainakaan sitä näkökulmaa tuo esille ihan ensikädessä. Oliskohan niin että kuvissa on tummanpuhuva ahdingon estetiikka (tyhjät keinut ja hylätty lastenpyörä, raskas sävymaailma ja kuvakulma ylhäältä alistavana), vaikka itse asia ja ihmiset eivät sitä juuri nyt eläisikään? Viestit sekoittuvat ja katsoja ei tiedä mitä kuvissa on. Vai ovatko kuvat sitten alkuperämaiden hätää kärsiviltä alueilta, se ei mulle aukene. Hienoja kuvia oli, mutta en oikein tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Syvempi perehdytys sisältöön ja näkökulmaan olisi varmasti avannut paremmin.
Vs: Valokuvanäyttely pakolaisuudesta Kuvista ei ole tehty tarkoituksella sen ankeampia mitä siellä oikeasti on. Kuvasin vastaanottokeskuksissa yhteensä 4 päivää (kuvattu suomessa juu) yritin olla mahdollisimman paljon meiningillä kärpäsenä katossa. Asukkaita oli informoitu hyvissä ajoin projektista ja siitä miten käytäntö menee. Pääsin liikkumaan todella vapaasti ja näkemään ihmiesten arkea sellaisenaan ku se on. Ajankohdat oli mahdollisimman normaalit ja arkiset. Ruoka-aikoihin jne. Mietit että jatkuuko Kosovomeininki Suomessakin, ei varmaan Kosovomeininki mutta ihmisten elo ja arki on tollaista niinkuin se kuvissa näkyy. Itseasiassa oli hauska nähdä ihmisistä siellä, eritoten pienistä asukkaista että he olivat eloonsa tyytyväisiä vaikka puitteet ehkä ovatkin vaatimattomat ja osa elää jonkinmoisen paineen alla jatkuvasti kun vastaanottokeskuksestahan saattaa vielä joutua takaisin kotimaahansa. Mutta se mitä mä tällä hain on juuri se että olivat puitteet sitten millaiset tahansa, jos ei ankeat niin vaatimattomat vähintään. Silti asukkaat olivat aidosti tyytyväisiä siihen mitä heillä on.
Vs: Valokuvanäyttely pakolaisuudesta Odotin että saisin nähdä kunnon tunneryöpytyksen pakolaisten kurjuudesta, mutta näinkin kuvia lähes oman kämppäni näköisistä mestoista ja hymyilevistä ja vähän surevistakin suurisilmäisistä lapsista.
Vs: Valokuvanäyttely pakolaisuudesta Minä koin tuon mustavalkoisuuden varsin raskaana ja välillä jopa ahdistavana. En tiedä, olisivatko värilliset kuvat auttaneet tunnelman arkipäiväistämisessä. Varma en voi olla, mutta voisi luulla, että tänne päästyään tunnelmat ihmisten joukossa olisivat iloisempia kuin nyt kuvista minusta välittyi. Sama asia häiritsi minua kuin dhatia eli kuvaus ylhäältä päin. Lapsikuviin se jättää näkyviin aikuisten ja lasten maailman välisen rajan. Joukussa oli hyviä kuvia ja minusta on hienoa, että tällainen projekti on toteutettu. Ihmisten arkipäivän kuvaaminen kiinnostavasti ei ole helppo tehtävä.
Vs: Valokuvanäyttely pakolaisuudesta Kun kuvasit rakennusta ensimmäisessä, keinuja noin viidennessä ja tyhjiä huoneita muutamassa muussa kuvassa, millaisen tunnelman halusit välittää? Itselleni tuli ahdas, raskas, katkaistu fiilis ja lähimpänä paikkaverrokkina keskitysleiri. Siis tyylistäsi. Viestit menevät minun päässäni sekaisin: haluatko sanoa, että vastaanottokeskukset ovat homeisia ja ahtaita kafkamaisia helvettejä, jotka syövät pikkulapsia? Entä ihmiset, jotka vaikuttavat jotenkin kuvatyylin statisteilta - useat kasvot ovat alivalottuneet ja jotenkin demoniset, aivan kuin ne sekoittuisivat kuraan ja hiekkaan minä hetkenä hyvänsä. Jos viesti pakolaisuudesta on se, että paskassakin voi elää ihan mukiinmenevällä tasolla, niin miten minun pitäisi käsittää se suhteessa kuvien esittämisyhteyteen tai sarjan nimeen "We all see the same sun"? Eli onko tämä kuvasarja pakolaisuudesta (ei aukea minulle) vai dokumentointi vastaanottokeskuksesta (aukeaa ja toimii oikein hyvin)?
Vs: Valokuvanäyttely pakolaisuudesta Jep. Juuri tätä minäkin yritin sanoa, kun en ollut aivan varma oliko kuvat kuvattu Suomessa. Tuosta näkökulmasta jutun lähtökohdat ovat selvät, eikä viestit pompi mihin päin vain, nyt pohjustus ja kuvat ovat eri maailmoista. Hyviä pointteja kattimat nuo kasvot, itsekin niitä katsoin.. Varjossa ja ilmeet heikosti nähtävissä muutamissa. Tulee yksinäinen ja ahdistunut olo.
Vs: Valokuvanäyttely pakolaisuudesta Ei oikeastaan, vaan suuremman sivustaseuraajan roolista. Ihan mielenkiintoinen proggis varmasti, mutta mitä näillä halutaan sanoa jää kyllä hieman hämärän peittoon. Vai halutaanko näillä sanoa mitään vai onko vaan käyty "ulkoiluttamassa kameraa"? Selkeämpi kannanotto voisi toimia paremmin, nyt on niin paljon ristiriitoja sanomassa, että ei saa oikein mitään otetta.