Vuosia sitten samasta aiheesta avauduin, täälläkin. Aikoinaan monikin tuttu taiteilija pyysi semanttisesti monisanaisempia kaiffareitaan kirjoittamaan esimerkiksi näyttelyitään varten tekokultturelleja sepustuksia, mitä "taiteilija haluaa kertoa töillänsä' jne. Koomista oli se etteivät he itse edes usein ymmärtäneet mitä heitä muka syväluotaavat tekstit edes tarkoittivat. Paljon väärinkäytettyjä sivistyssanoja ja tolkuton sisältö. Kunhan vaikutti "hienolta". Osa, taiteestakin, on ihan tietoisestikin luotua skeidaa. Enemmän vilppiä kuin 70 -luvun käytettyjen autojen kauppiailla. Mutta kunhan apurahat juoksee ja museot ostelevat varastoihinsa "taidetta" niin mikäs siinä... Pikku piiri pitää huolta omistansa ja valtiokin tukee... Ihmisillä jotenkin romanttinen kuva "puhdassieluisista taiteilijoista". Lankulle ne pitäis... Ai niin: Mutta miksei huijaaminenkin olis taidetta? Kuten roskaaminenkin? Tai ihan mikä vaan... Kaikki ON kunhan joku sen semmoiseksi, sopivan kiemuraisesti, selittää. edit. Tämmöstä, tavallista työmiestä, kyllä pikkusen kyrpii...
Niin, vaikka kyllähän taidekriitikot herättävät monesti keskustelua aiheesta, ja sitä kautta rikastuttavat taidekokemusta, sekä tarjoavat välineitä ymmärtää ja arvostaa taidetta syvemmin. Tämähän voi edistää kriittistä ajattelua, ja auttaa ihmisiä kehittämään kykyään arvioida taidetta omatoimisesti. Lisäksi, kaikki taidetta kuluttavat eivät välttämättä ole taiteen asiantuntijoita, ja joskus taide voi tuntua vaikeasti lähestyttävältä. Kriitikot toimivat sitten siltana taiteilijoiden ja yleisön välillä, selittäen monimutkaisia teemoja, ja auttaen katsojia hahmottamaan teosten arvoa ja merkitystä. Tämähän voi tehdä taiteesta saavutettavampaa laajemmalle yleisölle. Mutta joo, kyllähän joku huonot arvostelut kriitikolta saanut taiteilija saattaa ajatella aiheesta aivan eri tavalla.
Kuvataidetta ei pitkään aikaan ole edes oikeasti "kritisoitu". Kaikki mikä on joskus mennyt pikkupiirin sihdistä läpi on jo valmiiksi hymistelty. Töhertäjien "ura" on loppuun asti turvattu. Pitkä & kapeahko brödä... Parempi kuin ei mitään. Hetken paikka auringon valossa. Musiikkia, elokuvaa jne. edes jonkin verran kriittisemmin tarkastellaan. Tosin niidenkin kritiikki, mediassa, on tullut koko ajan surkeammaksi. Kritiikin kun ei tarvitsisi olla tunteenpurkauksenomaista morkkaamistakaan. Eikä pseudoälyllistä sokerointia. Ei hyviä kriitikoitakaan puissa ja pensaissa kasva. Eikä paska selittelyillä miksikään muuksi muutu.
Toki taidenäyttelyssä saa käydä jokainen halukas ja lausua oman mielipiteensä näkemästään. Taiteen arvostelu vaatii kuitenkin asiantuntemusta ja siis koulutusta asiaan. Sitä tarjoaa meillä Taideyliopisto ja sen alaiset laitokset. Kouluttamattomien arvostelut ansaitsevat samanlaisen katseen kun on lääkärillä potilaan häntä neuvoessa. Älkää menkö neuvomaan lääkäriä, saatte halveksivan silmäyksen häneltä, kuten taiteen asiantuntijalta mennessänne hänelle omia näkemyksiänne näyttelystä kertomaan.
Ihmisten luottaminen instituutioihin on joskus liikuttavaakin. Joskus myös karmeaa. Keskiajan kurittavaa kirkkoakin pidettiin kovin jumalallisena. Ja SA ja SS "marssivat rauhan puolesta", saappaat paukkuen. Pikkulapset ja neidot lennättivät kukkakimppujaan. Pöhöttynyt, laiska ja itserakas "sivistys" on oikean älyn ja luovuuden surma. Aina pitäisi jaksaa epäillä ja olla kriittinen. Se on henkistä kuntoisuutta.
Siinä voi kasvaa varsin kyyniseksi ihmiseksi, jos aina itsetarkoituksellisesti epäilee ja kritisoi kaikkea. Saattaa siinä se ”henkinen kuntokin” jossain vaiheessa kärsiä. Mutta, omaa elämäänsähän kukin elää haluamallaan tavalla…
Erittäin tärkeä huomio. Kyynisyys on psyykkinen ja moraalinen rampautumistila. Ihan niin kuin kylmyys on lämmön vastakohta se tappaa empatiaa ja syö mahdollisuutta tuntea rakkauttakin. Kaikkein tärkeimpiä ja suurimpia asioita ei tarvitse, eikä edes voi, selittää. Logiikka ei yllä niin syvälle. Onneksi.
" Kaikkein tärkeimpiä ja suurimpia asioita ei tarvitse, eikä edes voi, selittää. Logiikka ei yllä niin syvälle. Onneksi" Näin!
Ilman instituutioita eläisimme anarkiassa, siis entisajan villin lännen meiningissä. No, sopii sekin stadin kundille, joka on oppinut flaidaamaan jo snadina kundina.
Opiskeluaikana tuntui tärkeältä pohtia esim: 'onko kyseessä konnotatiivinen denotaatio vai denotatiivinen konnotaatio abstrahoituneena konkretisoitumana subjektin symbolisessa merkitysavaruudessa' tai 'mitkä merkityksen sisältämät yksiköt merkityksen on sisällettävä ollakseen juuri kyseinen merkitys?' Näitä kysymyksiä oikeasti pohdin kävellessäni opiskeluaikana. Varmasti tärkeitä kysymyksiä, mutta eivät olleet minua varten. Käytännön ääriesimerkki elävästä elämästä on Sibelius-akatemiasta. Sävellysoppilaiden teoksia esittää harjoitusorkesteri, joita johtavat sävellyksen opiskelijat. Näissä istuivat paikalla kaikki sävellystä opiskelevat. No, orkesteri erästä modernia sävellystä. Yhtäkkiä eräs sävellyksenopiskelija pomppasi ylös ja huusi:'Ei tämä kohta näin mene!' Jorma Panula kääntyi ja tokaisi:' Eipäs pillastusta, eihän tämä oled sinun sävellyksesi'
Katukuvaus on Suomessa usein ymmärretty kadulla tapahtuvaksi kuvaamiseksi. Toki niinkin voi tulkita, mutta kautuvaus vakavasti ottaen tai taidemuotona on rajattava hiukan tiukemmin. Taiteen lisäksi katukuvaus voi olla dokumenttia ympäristöstä ja sen muutoksesta, sosiaalista dokumenttia jne.) Taidemuotona katukuvaus on aika vaativaa, se tosiaan "sopii harrastajalle, joka ei tee sitä rahan vuoksi eikä laske työtunteja", kuten edellä todettiin. Ollakseen mieleenkiintoinen on kuvan sisällettävä jotain mielenkiintoista, joka voi olla kuvattu tapahtuma sinänsä, mutta myös hauska rinnastus, toistuva hahmo tai kuvio jne. Sellaisia kaikki eivät keksi vaikka yrittäisivät, ja kaikki eivät jaksa edes yrittää. (Kuten minä, olen nähnyt niin paljon hyviä kuvia siitä genrestä, että ymmärrän, etten ikinä pysty samaan.) Suomalaisista taidekuvaajista yksikään ei pysty siinä lajissa kansainväliselle tasolle, edes niin kuin tavallisesti - siis selittämällä.
No jos oikein ajattelee pinnistäen, niin eikö tekoälyn luomasta kuvasta voi juurikin olla taiteeksi varsinkin, jos kuvan yhteydessä esitetään myös kuvaan johtanut prompti(t).
Ilmeisesti taiteen opiskelu herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa niihin vastauksia(??). Siinä mielessä hyvin erilaista kuin esim. tekniikan opiskelu, jossa opiskellaan ensin täsmällistä teoriaa, mikä yleensä vielä matemaattisesti todistetaan oikeaksi, ja usein vielä sitten laboratoriossa käytännön mittauksilla varmistetaan. Tuo on kyllä tavallaan kätevää taiteessa. Ei voi tehdä vääränlaista taidetta, tai jos jotain löyhää sääntöä rikkoisikin, niin siitä ei yleensä seuraa yhtään mitään vakavampaa. Tässäkin tekniikka on kovasti erilaista. Tapauksesta riippuen, pienikin suunnitteluvirhe jossain härvelissä voi lievimmällään johtaa siihen, että härveli ei toimi, mutta yhtä hyvin virhe voi aiheuttaa laajoja omaisuusvahinkoja, tai voi uhata härvelin käyttäjien henkeä ja terveyttä. Toisaalta, juuri tuo vastuullisuus ainakin itseäni tekniikassa kiehtoo ainakin jollain lailla…
Jep, juuri sitä on nykyvalokuvaajien pääasiallinen tarvittava taito, eli että osaa löytää ympäröivästä maailmasta joitakin kiinnostavia yksityiskohtia ja asioita, sekä osaa mielessään kuvitella, miltä ne näyttäisivät jonkin kokoiseen valokuvaan rajattuna. Minulla on vahva uskomus, että ko. taito on myötäsyntyistä, eli joillakin sitä on, ja joillakin ei. Vähän sitä ehkä voi harjoitella, mutta ei paljon. Itsellänikään tuota taitoa ei juurikaan ole, mikä hieman harmittaa, mutta minkäs teet, jokainen syntyy sellaisena kuin syntyy…
Tuolla edellä kuvailemaani toimintatapa sopii hyvin dokumentaariseen tekemiseen. Siis valitaan kuvauspaikat mainitsemiesi perusteiden mukaan, ja ollaan sitten valmiina kun tapahtuu jotakin siihen ympäristöön ja ajankohtaisiin asioihin mielenkiintoisesti liittyvää, tai vaikka täysin yllättävää tai mikä parasta, jopa siihen "kulissiin" sopimatonta. EDIT Ja palatakseni alkuun, koko juttu alkoi vasta pari vuotta sitten siitä, että pitkään luonnonmaisemia, rakennettua ympäristöä ja arkkitehtuuria dokumentoineena alkoi homma tuntua liiaksi saman toistolta ja tarvittiin uutta innostuksen tuojaa. Entä jos koettaisinkin yhdistää rakennetun ympäristön katukuvauksen? Toistaiseksi mitään täysosumaa tai edes kovin merkittävää ei ole syntynyt. Palkintona on ollut ainakin se kaivattu motivaatio jatkamiseen. Kaupunkimaisemasta tulee nyt myös kuvia, joissa näkyvät ihmiset ovat ainakin luontevamman näköisesti aseteltuina kuin monissa tietokoneella tehdyissä arkkitehtuuripirustusten (kamerattomissa?) ns. havainnekuvissa.