Näin alkaa uutinen: Mitä yhteistä on linssillä ja perhosen siivillä? ja jatkuu: Ja arviota markkinoille tulosta: En minä ensimmäistä kertaaa kuule noista mikromuodoista ja materiaaleista, joilla valoaaltoja voidaan käsitellä. Olenkin ihmetellyt, ettei mistään ole tullut kaupallistamiseen liittyviä ponnisteluja ilmi.
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Uutisessa on sana superakromaattinen. Mitähän se merkitsee? Akromaattisesta linssistä löysin mielenkiintoisen jutun: Vuonna 1729 optisia kokeita vapaa-aikanaan harrastellut Chester Moor Hall keksi, että yhdistämällä kaksi erilaisista laseista tehtyä linssiä väriaberraatio voidaan poistaa. Hall ei nähtävästi hionut itse linssejään. Hän tilasi linssin komponentit kahdelta eri valmistajalta - ehkä tarkoituksena oli pitää homma salaisena. Salaisuus kuitenkin paljastui, sillä molemmat linssikauppiaat sattuivat käyttämään samaa alihankkijaa, George Bassia. Kun Bass huomasi, että tilaukset olivat samalta henkilöltä, hän osasi laskea yhteen 1+1 ja sai tulokseksi nollan: yhdistämällä kaksi eri tavoin valoa taittavaa linssiä väriaberraatio saadaan häviämään. http://www.astro.utu.fi/zubi/history/telesc.htm Entä uusi Nikkor 300mm? Eikö kyse ole jossain määrin samasta? Yhtäkkiä tele on lyhyempi kuin koskaan. (Tiedän kyllä mikä fresnel on ja miltä se näyttää. Sehän on eräänlainen viipaloitu linssi. Ihmeellistä on ajatella että vähääkään sellainen voi olla objektiivissa joka piirtää hyvin..)
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Enkä minäkään usko, ennen kuin näen. Canonin vastaavat kokeilut olivat/ovat surkeita.
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Sitä en tarkoittanut vaan että ihmeellistä kyllä. http://cameralabs.com/reviews/Nikon_Nikkor_AF-S_300mm_f4E_PF_ED_VR/sharpness.shtml Mutta jännä ilmiö kuitenkin näkyy kohdassa "Flare & Ghosts": http://www.kenrockwell.com/nikon/300mm-pf.htm#ghosts
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Tässä on eräs superakromaati, eli taittaa 4 eri väriä samalle polttotasolle: http://www.zeiss.com/camera-lenses/en_de/camera_lenses/classics/hasselblad/500_series/telesuperachromatt56350cfe.html https://en.wikipedia.org/wiki/Superachromat
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Mainittu Nikkor 300 mm on kuitenkin melko tarkkaan kaksi kertaa niin pitkä kuin lyhyimmät 300-milliset; 137 mm vastaan 74 mm. http://www.thephoblographer.com/2013/08 ... r4L62SLQ60"]http://www.thephoblographer.com/2013/08/22/review-rokinon-300mm-f6-3-ed-umc-cs-for-sony-nex/#.Vr4L62SLQ60
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Peilitele ja tele. Ilmalaiva ja laiva. Kauko-objektiivi ja kulkuneuvo.
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Vääristymiä korjataan tietokoneen ja ohjelmien avulla niin eihän varmaan mikään vaikeus ole sitä tehdä huonosta linssistä. Ei tartte tehdä hyvää linssiä kun tietokone korjaa.
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Epäterävyyttä ei tietokone korjaa: värivirheitä ja vääristymiä kylläkin.
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Mille aallonpituuksille nämä nykyiset digikinarilinssit korjataan? Onks tiatoo?
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Ei aavistustakaan, saati sitten tietoa. Noitten värivirheiden tai aberraatioiden kanssa taitaa olla jonniinmoinen ongelma nykyään, että objektiivit ovat akromaattisia, mutta kennolle valoa keräävät mikrolinssit eivät.
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Niinpä. Tuo mikrolinssiproblematiikka ei ole tullut mieleenkään...
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Hyvinhän LR korjaa sekä värivirheet että vääristymät kuva-alassa. Epäterävyyttäkin voi korjata ohjelmallisesti (vaatii aika raskasta lasentaa) jonkin verran vissiin. Ainakin jotain kaukoputkien virheitä on jollain algoritmeilla paranneltu ... eiks Hubblen lisseissä ollut jotain vikaa, joka voitiin ohjelmallisesti korjata. Sittemmin asensivat korjauslinssit sinne. Tässä kyseisessä uutisessa taitaa olla kyse linssin mikrorakenteesta, joka on pienempää tai saamaa luokkaa kuin valoaallon pituus. Ilmeisesti myös pintamateriaalin valinnalla voidaan vaikuttaa valon käyttäytymiseen mikrorakenteissa. Noilla saa muistaakseni aivan hilliitömiä taittokertoimia. Toinen asia on sitten se, jos mikrorakenteeseen pääsee pölyä, niin millä sen saa pois. Vai oisko niin, että rakenne on lasi tai muovikuoren sisällä tai valettu sellaiseen.
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Ei se ohjelmallinen korjaus ole ikinä optisen korjauksen veroinen. Useimmissa kuvissa se ei haittaa, mutta parasta napsua siinä aina syödään, kun korjaillaan jälkikäteen. Sama pätee CA:n poistoonkin. Jos kuvaa myytävää, niin melkein pitäisi korjata jo kuvatessa perspektiivi.
Vs: Kamerasta saatiin äärimmäisen ohut Tuon tekniikkatalouden jutun kirjoittajalla on paikoitellen tekniikka ja terminologia hakusessa. Vastoin kirjoittajan näkemystä kuvaa ei muodosteta heijastamalla valoa, ei myöskään taipumalla, vaan taittumalla. Valon taittuminen on sitä kun valo muuttaa suuntaansa kohdatessaan linssin. Taipuminen on pienen aukon kohdalla tapahtuva ilmiö, jota diffraktioksi kutsutaan. Kyseessä on diffraktioon perustuva innovaatio, jossa lasin tai muovin pinnalla on alle millimetrin tuhannesosan korkuisia rakenteita. Valoa muokkaava pinta on ohut, mutta vaatii koossa pysyäkseen tavaraa taakseen. Yksiväriselle laservalolle on samaan periaatteeseen perustuvia linssejä ollut jo useita vuosia. Optisista kuvausvirheistä vääristymä on helpoimmin korjattavissa laskennallisesti. Objektiivi voidaan suunnitella paljon yksinkertaisemmaksi ja pienemmäksi kun kuvan vääristymättömyyteen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Hyödyt tulevat esiin etenkin laajakulmaisissa objektiiveissä, jotka tyypillisesti tekevät laatikoista tynnyreitä. Sallimalla vääristymää voidaan myös vaimentaa laajakulmaobjektiiveille ominaista vinjetoitumista. Poikittaista värivirhettä saadaan myös ohjelmallisesti kuriin vanuttamalla sopivasti värikanavien osakuvia. Kuvan terävöitys ei lisää kuvan informaatiota, joskin tuo sopivasti suoritettuna kosmeettista näyttävyyttä ja helpottaa ihmissilmän kykyä erottaa yksityiskohtia. Mikrolinssit ovat pikselikohtaisia, niiden akromaattisuuden puutteella ei ole mitään osuutta kuvan muodostuksessa. Noissa mikro- tai nanoluokan rakenteissa on pinnan mekaaninen herkkyys rakenteellinen ominaisuus, joka rajoittaa niiden käyttöalaa. Objektiivien nanopinnoitteet perustuvat rakenteeseen, jossa optinen taitekerroin muuttuu liukuvasti ilman taitekertoimesta lasin taitekertoimeen. Se, miten asia käytännössä ratkaistaan, on objektiivien valmistajien seinien sisälle jäävää tietoa. Syksyllä 2010 minulla oli Photokinassa tilaisuus keskustella näistä pinnoitteista Canonin ja Nikonin asiantuntijoiden kanssa. Mitään täsmällistä tietoa rakenteen yksityiskohdista ei heiltä herunut, vain hyvin kaaviollisia kuvia periaatteesta. Nikonin nanopinnoitteen heijastushäviöt ovat kolmasosan hyvälaatuisen monikalvopinnoitteen häviöistä. Asiantuntijan mukaan pinnoitteen parantamiseen on vielä keinoja, mutta sillä hetkellä kehitystyön painopisteenä oli tuotantoprosessin halventaminen. Yksi tapa tehdä nanopinta on käyttää minimaalisia pyrmidimaisia rakenteita. Nanoluokan pinnoitteesta hieman sivulla: http://photo.stackexchange.com/questions/22151/what-does-a-nano-crystal-coat-do-on-this-lens Mekaanisen arkuuden takia näitä pinnoitteita käytetään vain objektiivin sisällä suojassa olevissa pinnoissa. Korkeiden valmistuskustannusten johdosta pinnoitetta käytetään kuluttajaoptiikassa hyvin säästeliäästi, siinä pinnassa, jossa tehokkaimmin voidaan eliminoida sisäisiä heijastuksia. Luottokortin ohuista kameraa ei tällä keksinnöllä mielestäni tehdä. Ohuen linssin ja kennon väliin tarvitaan edelleenkin ilmaa. Noissa mikrorakenteissa ei ole hillittömiä taitekertoimia. Efektiivinen lukuarvo luokkaa 1 – 1,8. Hubblessa oli vikaa isossa peilissä, joka korjattiin myös peilirakenteella. Jutun luettuani arvelen, että viiden, jopa kuuden, vuoden kuluttua kuvaamme edelleen järkälemäisillä objektiiveillä. Diffraktiivisen optiikan teoriassa on Joensuun yliopiston yksikkö aivan tieteen eturintamassa.