(varoitus: sisältää zone-systeemiä jne. hehkutusta Filosofiseksi pohdiskeluksi meni tuolla sikarilla istuessa... Tulin nimittäin taas miettineeksi sitä, kuinka poikkeavia "jyrkkyyksiä" käytän kuvatessa. Noin verrattuna yleisiin ja tunnettuihin ohjeisiin. Siis näihin: Jyrkällä valolla loivaa, loivalla jyrkkää. Samoin valotukseni on usein jyrkästi ristiriidassa joidenkin "zone-systemiksi" kutsuman jyrkkyyden mukaisen valotuksen kanssa: huippuvalo ja pimein kohta eivät useinkaan ole merkitseviä, vaan se, että toteutuuko oma visioni zoneina, harmaakiilan vyöhykkeinä.. Joskushan kuulee puhuttavan, että "tässä kamerassa on sisäänrakennettu zone-system, se mittaa kirkkaimman ja tummimman pisteen N ziljoonalla kennolla" tai muita vastaavia heittoja, joissa zonetus on sekoitettu pelkkään tekniseen kontrastin hallintaan. Siis maksimoimaan kohteen kaikkien sävyjen toistuminen filmillä (tai kennolla). Palataan tuohon jyrkällä loivaa, loivalla jyrkkää -filmisääntöön. Olen todella usein huomannut, ettei se ainakaan minun kohdallani päde. Melkein voisin karkeasti sanoa, että minä kuvaan jyrkällä jyrkälle filmille ja loivalla loivalle. Jostain syystä näin vain visioni toteutuu haluamanani. Onko vika sitten silmissäni vai päässäni, sitä en tiedä. Talven kontrastikkaassa valossa huomaan N- -kehitysten sijasta valitsevani usein N ja N+1 -kehityksiä, jotta kuvasta tulisi tarpeeksi jyrkkä, lumesta hohtavan valkoista. Kuten silmänikin sen näkevät. Harmaassa sateessa taas yllätyn usein kun visioni vaatii N-1 tai N-2 -kehitystä, eikä ennakkoon kuvittelemaani N+ -kehitystä. Toisinsanoen kokemani ja näkemäni ei vaadi useinkaan tuloksena perinteistä "täyssävykuvaa" vaan osa-ala riittää. Tai toisinaan kääntäen, täyssävyn sijasta sitä nykyään kauhisteltua "puhkipalaneisuutta". Onkos kukaan muu huomannut pohtivansa samoja asioita vai olenko joku friikki? Tähän voisi lisätä vielä tilastotieteellisen havainnon. Suomessa kesällä harvoin N -kehitys tulee kohdalle, N-1 ja N-2 sensijaan. Juuri päättyneellä Japanin-reissullani sensijaan (18 rullan otos) tulos olikin yllättäen N-painotteinen: N-2 6% N-1 16% N 49% N+1 24% N+2 4% Mitä tuo sitten kertoo? Ainakin sen, että Japanissa suosin keskimäärin jyrkempiä kehityksiä - vaikka siellä valokin on jyrkempää kuin suomessa! Kyseessähän on "kovan valon maa".
Eikö Zonetuksen idea ole nimenomaan sijoittaa halutut zonet oman vision mukaisille paikoille? Siis ei että tehdään mekaanisesti äärimäisen loiva nega missä on mukana kaikki synkimmästä ääripäästä kirkkaimpaan tarpeesta riippumatta. Kirjoitelmaasi lukiessa tuli mieleen, että valikoitko ehkä erilaisia kohteita tai onko kuvaustyylisi/tapasi kuvausolosuhdetta korostava? Esim. lumen kirkkaita heijastuksia kuvatessa voi helposti se kirkas alue olla se mitä hakee ja haluaa korostaa jopa nostamalla kontrasteja siellä jne..? Muutenhan on tietysti selvä, että jos varjot ja kirkkaat pitää erottua, on kuvattava loivempaa mitä isompi näiden ero on (tai käytettävä täytevaloa, esivalotusta tms). Näinhän se yleinen ohjekin menee. Mutta, jos haluaa korostaa olosuhdetta tai valikoida juuri olosuhteessa erottuvia erikoispiirteitä ei yleisohje toimikaan enää.
Voi hyvinkin olla, että kuvaustapani korostaa olosuhteita. Tuo "visualisointi" on kuitenkin prosessina niin henkilökohtainen juttu, että siihen vaikuttaa kaikki mitä pään sisällä pyörii. Saattaa olla, että koen esimerkiksi sateisen ja synkeän kelin synkän sävyttömänä ja siksi päädyn usein em. tilanteessa loivaan kontrastiin.
zone on työväline eikä sääntö ja siksi minun ajatus on käyttää sitä vain osin. asenne oli että henkilökuvauksessa ei mitään zone systeemejä tarvita. asenne on osin vaihtunut. kuitenkin minulla on N aika, herkkyys filmilleni ja heikolla visualisointitaidollani pyrin kyllä aina N olosuhteissa kuvaamaan. Pyrin normaalijyrkkyydellä täyssävykuvaan sen kuitenkin ollen pikemminkin vain osoitus teknisestä ylivertaisuudestani kuin kuvani sisältö ,) hyvää pohdintaa usagilta, vaikka vähän sirenmäinen aloitus olikin ,)
Mulle noi N:t, vielä enemmän äMMät, sun muut käyrät ja vinkurat on ihan täyttä hepreaa. Mutta siis: Jyrkkyys ja Valotus ?! Tiedän, että Usagi on perfektionisti negatiivin suhteen. Onhan se kiva, jos saa kaikki sävyt negalle ja vieläpä niin, että vedostaminen tapahtuu alle viikossa ja lopputuloksesta on aistittavissa se vaikutelma, joka välähti kuvaajan mielessä hetkeä ennen kuin hän painoi laukaisinta. Todella! Mutta miksi asiat pitää tehdä noin vaikeasti ?! Olen tod. näk. taas väärässä, mutta oikeasti - vaikutelman luominen ei ole hirveän vaikeaa jos tietää mitä hakee. Jore Puusa puhuu äärimmäistämisestä. Häntä vapaasti lainaten totean, että kuva on joko jyrkkä tai loiva, syväterävyysalue on joko lyhyt tai pitkä, kohde on joko tarkka tai epätarkka jne... eli - periaatteessa; Jyrkkyyden säätö on mielestäni helpoin ja portaattomin toteuttaa split printing -tyyppisesti. Itse en juurikaan tee koeliuskoja varsinkaan alle 18x24 kokoisten vedosten kanssa. Arvaan ajan, lisävalotan negatiivin tummimpia kohtia jos tarvitsee, jos negatiivissa on lähes, tai täysin mustia kohtia, valotan paperia ensin hetken leivinpaperin läpi. Split Printing -ajatusta toteutan niin, että valotan sitten ilman suotimia esim. 2 sekuntia, jonka jälkeen vitosella vaikkapa 10 sekuntia. <-- jos tuossa kävisi niin, että mustat menisivät tukkoon ja huippuvaloista häviäisi tissit, niin pidentäisin ensimmäistä valotusta, mutta hyvin vähän (sekunti tai korkeintaan pari) ja vastaavasti lyhentäisin toista... Oli miten oli, mulla on sellainen olo, että kun tyytyy siihen, että on ihminen ja että itselleenkin on olemassa jokin miellyttävä kultainen keskitie ylipäätään valokuvauksessa, pääsee tuloksiin jotka miellyttävät itseä ja miksei myös muita. Kun prosessin käy läpi muutamaan kertaan filminvalinnasta vedoksen tarkasteluun, ei voi olla huomaamatta niitä pieniä ja isoja seikkoja, jotka siihen vaikuttaa.
No, onhan zonen idea tunnustaa materiaali/kehite-yhdistelmän rajallisuus ja kohteen ja henkilökohtaisten tavoitteiden mukaan liikkua sävyskaalalla siten, että kummatkin päät ovat hallinnassa (kompressio). Toisaalta, voisi pitkästä aikaa kokeilla myös täysin liikuttelematonta kehitystä minimaalisella kehitteen määrällä, jolloin filmille taltioitunut sävyala varsinkin huippuvalojen osalta laajenee hämmästyttävästi. (Koskee lähinnä laakafilmin käyttäjiä, kuten zonekin.)
Totta. Siksi pyrin pitämään filmi-, kehite- ja paperivalikoiman minimissään.. Kun nyt oppisi yhden materiaalin tuntemaan hyvin, sen jälkeen vasta kokeilee miltä ruoho vaikuttaa naapurin puolella. Tuo pyrkimys vaan ei oikein ota onnistuakseen, aina iskee into kokeilla sitä sun tätä kehitettä, filmiä, ... ja noidankehä senkuin pyörii. Mutta oikea työväline oikeaan tehtävään; tänäänkin räpsin kinofilmille katukuvia Olympus XA:lla, ei zonettelua ja filmikin on sellainen, ettei minulla ole sille mitään kokemusperäisiä jyrkkyyksiä tiedossa. Kehitys vaan ja paperilla loput
Näin se seireenittyminen alkaa... 10 vuoden päästä oon valmis tapaus. Mulla varmasti zonessa kiehtoo myös tuo sensitometrinen puoli. Jostain syystä tykkään vain piirrellä käppyröitä mittaustuloksista ja tehdä niistäkin päätelmiä. Ehkä olen kaappi-insinööri :O