Noniin. En ole kirjoitellut foorumilla aktiivisesti ehkä n. viiteen vuoteen, mutta valokuvaus on edelleen, jopa kasvavassa määrin tärkeä osa elämääni. Sen myötä se on tietenkin osa myös paitsi perheeni elämää, niin yllätys yllätys - nykyään myös työelämääni. Enkä työskentele päätoimisesti valokuvauksen parissa. Olen lähihoitaja ja työskentelen eräässä tehostetun palveluasumisen (vähän niinkuin vanhainkoti) yksikössä dementiapuolella. Olen kuvannut töissä jonkun verran, ihan dokumentaarista settiä, sekä myöskin muotokuvia. Kuvatessani olen huomannut, kuinka se varsinkin sairauden tietyssä vaiheessa oleville on terapiaa itsessään. Kuvatessa tulee sellainen olo, että ihminen ikäänkuin kokee olevansa tärkeä ja että tilanne itsessään on arvokas. Kokemukseni mukaan yli puolet keskimääräisestä laitoshoitoon päässeistä Alzheimeriä sairastavista ihmisistä eivät kuitenkaan usko, että he ovat kuvassa, kun kuvan näyttää hetken päästä kamerasta tai myöhemmin paperiversiona. Tästä aiheesta olisi kiva kuulla muitakin kokemuksia. Aiheeseen liittyy myös toinen keskustelun arvoinen asia - elämäkertakuvien katselu, mutta menisin siihen vasta myöhemmin...
Vs: Alzheimerin tauti ja "valokuvausterapia" Itsellä sen verta kokemusta että dokumentoin appiukkoa hänen viimeiset kaksi vuotta. Alzheimerin tauti oli yksi lukuisista sairauksista joita hänellä oli... Dokumentoin viikoittain 2 vuoden ajan appiukon sekä anopin elämää joka oli kyllä itselleni ja etenkin vaimokkeelleni hyvä "mittari" seurata missä vaiheessa sairautta mennään. Viimeiset 6 kuukautta kävin katsomassa/kuvaamassa häntä vuodeosastolla, ja kuvista näkee mitä puolenvuoden laitoshoito tekee ihmiselle jolta viedään kaikki tutut rutiinit jne... Esimerkikisi liikuntakyky hävisi kokonaan 2 kuukaudessa, paino tippui puoleen. Loppuajan kuvat ovat sitä luokkaa että ovat suoraan verrattavissa kuviin jotka olen ottanut omista lapsista synnytyslaitokella. Tämä ympyrä sulkeutui viime syyskuussa, hyvä niin. Ainakin dokumentointi kertoo sen itselleni että alzheimerintauti ei koske ainoastaan sitä sairastavaa vaan jokaista joka lähipiiriin kuuluu.
Vs: Alzheimerin tauti ja "valokuvausterapia" Alzheimerin tautia sairastava äitini on nyt ollut laitoksessa - onpas vaikea muistaa; asian kieltämistä - no jotain 4 vuotta. Nyt alkoi se vuodeosastovaihe. Hoitokodin oman huoneen seinälle laitettiin vanhoista ajoista ja kotikylästä muistuttavia valokuvia. Piti ottaa pois, ei halunnut muistaa. Koska muistaminen oli koko ajan vaikeampaa. Pari vuotta sitten oli sukulaisia käymässä. Näitä ei oltu nähtykään pariinkymmeneen vuoteen, Ruotsissa kun asuvat. Sisarentytärtään äiti ei oikeastaan pystynyt lainkaan katsomaan päin. Syynä se, että tämä muistutti ulkonäöltään liikaa hänen omaa äitiään tuossa iässä. Ristiriita oli liian kova aivoille: Miten tuo nyt on tässä..? Olen niin kuin en olisikaan.. Vaikeinta on se, että aina välillä äitini tajuaa tilanteensa toivottomuuden.
Vs: Alzheimerin tauti ja "valokuvausterapia" Tää on varmaan sama kaikessa kuvaamisessa. Jos siitä tehdään ikään kuin kuvattavan lähtökohdista. Ex vaimo oli töissä ja ensikodilla ja siellä hänellä kuvaamisessa oli vähän sama juttu. Itse kuvaustilanne oli sellainen joka "nosti kuvattavia jalustalle". [QUOTE> [/QUOTE] Niin no. Kun aivojen plastisuus on menetetty, niin tuo on varmaan aika luonnollista. Harva tämän hetken ko. sairautta potevista ymmärtää digikuvauksen päälle. Ja siinä vaiheessa kun paperikuva on tehty, on kulunut jo kuvaushetkestä sen verran aikaa, että sitä ei muista. Toki muitakin asiaan vaikuttavia asioita, mutta nuo nyt tuli ensimmäisenä mieleen.