Taannoin minut teki vihaiseksi ja todella surulliseksi miten positiivisessä valossa esitetään aseita valokuvissa, tyttö vähissä vaatteissa pitää aseita kädessä ja se on niin helvetin siistiä. Samalla vähän matkan päässä on sota, jossa siviilit kuolee näiden aseiden kautta. Valokuvaajia kuolee kriisialueilla, sen takia että he haluavat näyttää mitä aseilla saa aikaiseksi. Halusin tehdä jotain, vaikka ei tämä maailmanrauhaa tuo, mutta ehkä saa ajattelemaan. Tekstistä iso kiitos Ida Valttille http://www.jussimustonen.com/peace
Minä myös vieroksun uhkaavia aseita kuvissa positiivisessa mielessä, siis sellaisissa kuvissa, joissa niillä ei muuten ole mitään tekemistä. Itsellänikin on pari metsästysasetta, en siis ole varsinaisesti aseita vastaan maailmassa. Mutta esimerkiksi kuva, jonka näin pari viikkoa sitten, jossa nuori nainen on kääntänyt aseen piipun kohti kuvaajaa ja siis katsojaa, efektimielessä, oli minusta vastenmielinen. Aseella ei osoiteta ihmistä, piste.
Totta turiset, varsinkin rapakon takana ovat nuo asemainokset vähän etovia. Mutta toisaalta olihan se sitten toisaalta onnistunut otos ja täytti tarkoituksensa, eli provosoi katsojaa. Itse en aseita ihannoi, en yhtään omista, enkä ole yhtään kertaa moista laukaissut. Mutta noin muuten voimakkaat ristiriidat kuvissa pysäyttävät ja laittavat kyllä ajattelemaan.
Asiasta toiseen ja kolmanteen. Katselin telkkarista pari jaksoa sarjasta Suojasää, joka viittaa Stalinin jälkeisen ajan kulttuurielämän muutokseen ja koin sen jotenkin elämykselliseksi, että sarja on käsikirjoitettu, siinä on vuoropuheluita, joita joutuu vähän fundeeraamaan, siinä ei hakata ketään, eikä siinä tapeta ketään. Viime jaksossa oli yksi sanaharkka ja edellisessä rakastunut joutui pettymään. Koskahan olen viimeksi katsonut jotain, missä ei soseteta koko ajan ja esitetä tappamista luonnollisena kostona pahiksille? Varmaan joskus lapsuudessa. Näin se maailma muokkaa meitä. Tänään sitten nollasin tuon "kulttuurishokin" katsomalla Nelosen "kyttäputken"
Mä olen joitakin kymmenia vuosia sitten nuorena miehenä ajanut jonkun vuoden Monosen ruumisambulanssia kun oma firma kaatui; laskenut, että olen noina aikoina nähnyt vajaan kymmenentuhatta kuollutta enkä kaipaa noita enää olohuoneeseeni. Mä olen nähnyt omaisien epätoivon, tuntenut itse surua kuolleista lapsista, katsellut runneltuja kehoja ja nähnyt koko sen paskan. Ei paljoa tv-murhat jaksa kiinnostaa, tai tuijottelu aseen piippuun...
Hyvin koskettava on Idan teksri. Samaa luokkaa kuin Katja Ketun, mutta nuoren tytön kirjoitamana vielä emotionaalisesti vahvempaa. Josta voi vain yritää jakaa tunteen. Tappaminen pitäisi olla henkilökohtainen teko. Voisi moni henki säästyä. Ja vielä niin, että et voisi pestä roiskeita muutamaan päivään, kuin pyyhkiä huutoa unestasi. Ilma-aseet ehkä pahimpana sallivat tunteettoman massatuhon. Jota mekin pidämme muka suojakilpenä, Harhaista. Hyvin mietityt kuvat. Toivottavasti näämme niissä omat lapsemme. t. manual