Itse yritin taannoin sellaista, että yritin ottaa mahdollisimman paskan kuvan. reippahasti ylivalottunut maisemakuva, jossa horisontti häiritsevästi vinossa - kuitenkin keskellä kuvaa, ja keskellä päivää tottakai. Sormi linssin edessä kruunasi kuvan, jonka sain kuin sainkin pienen aukon ansiosta vähän tärähtämään. Kuvan tarkoitus oli alkaa parantamaan sitä palapalalta - mutta sitten tajusin, että ei se homma niin toimi... joo, olis sen voinut helpommallakin tajuta, mutta kokeilkaapa joskus huviksenne ottaa oikein huono kuva, se on loppujen lopuksi aika vaikeaa. Siis kuva, josta kukaan ei keksi mitään hyvää, toisin kuin esim kännykkäkameralla 10 metrin päästä kuvatusta koiranpennusta. Olen tullut siihen tulokseen, että hyvä kuva on taiteellisesti kertova ja "mieltä aukaiseva" kokemuksen antaja. ELI: Taiteen (taide-sanalla tarkoitan teosta, josta/jonka kautta ihminen voi kokea tunnetiloja) kokemiseen tarvitaan ärsyke ja tässä tapauksessa ärsykkeenä toimii kuva. Kuvassa voi olla jokin muoto, rakenne tms, joka luo vaikutelman tunnelmasta, tai aiheuttaa jonkinlaisen assosiaation katsojassa. Rajaamisen jälkeen sommittelu on mielestäni kuitenkin se asia, joka on lähes ratkaiseva kokemuksen kannalta. Mutta se tärkein seikka - valo -tekee kuvan, valokuvan. Minä olen yksinkertaisesti tästä harrastuksesta niin solmussa, että joudun toisinaan noloihin tilanteisiin tavoitellessani "täydellistä valokuvaa", ilman kameraa. Minua kiehtoo ihminen. Tarkkailen ihmisiä ja valon tanssia ihmisten kasvoilla jatkuvasti, näyttäen varmaan itse samalla tosi oudolta ..tosin, näytän kyllä muutenkin.. mutta siis Hyviä kuvia on mielestäni maailmassa paljon, mutta huonoja kuvia enemmän. Täydellistä valokuvaa ei ole, eikä tule, vaikka se, ja sen metsästäminen saa meistä useimmat painamaan laukaisinta yhä uudestaan ja uudestaan. Minua huolestuttaa se, että valokuvan arvostaminen on hiipunut. Kuvia joko räpsitään tolkuttomia määriä päivittäin, tai sitten joulut ja juhannukset ovat samalla filmillä. Mielestäni perhealbumikuvaajienkin tulisi ymmärtää se asia, että ne tärkeimmät hetket ovat kuitenkin juhlapäivien ulkopuolella, keskellä arkea. "sulkimen ääni on ekstaasia korville ja hervottava humaus koko olemukselle. Se on juhlahetki" -Eero Sorila (Kameralehti 3-4/2005)
Olen samaa mieltä että tekemällä tehty huonokuva on vaikeaa. Tylsiä kuvia ja mitään sanomattomia kuvia on helppo ottaa. Tietysti jokaiselle on ne omat mieliaiheet ja makunsa kuvien suhteen. Ehkä jollekkin se koiranpentu kuva 10 metrin päästä voi olla pirun hyvä jos se on vaikka faaraokoira vauhdissa? Kuva voi olla teknisesti huono, mutta sisältö jollekkin arvokkaampi kuin kulta. Monestihan esimerkiksi moni kuva joka vaikka kuvaa petoeläimiä on paljon arvostetumpi kuva kuin teknisesti paremmin toteuttu kotieläin kuva. Syy on yksinkertainen ja jokaisen tajuttavissa. Valokuvaamisen ja harrastuksen myötä tietty kriittisyys kasvaa, mutta myös vaara on ylenkatseeseen. Itsekkin monesti hahmottelen toisilla ihmisillä kuvien suhteen. Paljon olisi kuvia ja hienojakin jos jokainen väläys elämästä olisi voitu ikuistaa kuvalle. Mutta itse nautin monesti siitä fiiliksestä kun ei tarte kuvata vaan antaa asioiden soljua.
Kun kysyn itseltäni: "Laittaisinko tämän kuvan seinälleni?", tiedän vastauksen perusteella, onko kuva hyvä vai ei. Ei tämä loppujen lopuksi niin vaikeata ole.
Vaikka kuva olisi sisällytyksetön, huono tai keskeneräinen niin foorumin yksi tarkoitus on myös koettaa oppia ja toivon mukaan kuvat saavat rakentavaa tekstiä. Luonnollisesti hyviä kuvia silloin tällöin tulee ja eipä niihin voi muuta kuin sanoa että "kiva kuva". Itse toivon kovasti että uudet kasvot uskaltavat laittaa kuvan esille. Vaikka palaute olisikin vähäistä tai huonoa niin ehkä sieltä jotain hyvääkin tulisi neuvoja. Kokeneimpien kuvaajien pitäisi koettaa neuvoa. Valitettavasti ja onhan se luonnollista että joskus jutut on sisäsiittoista joissa ei ole järkeä pätkänkään vertaa. Eipä muuta nyt. Kiva ilma. ^_^
On kyllä moniselitteinen ja vaikea kysymys. Katsojahan sen määrittelee, ja se katsoja kun voi olla kaikkea kuvaajan itsensä, kuva-ammattilaisen, tai täysin maallikon väliltä. Kuva voi olla muisto, dokumentti tai taidekuva, mahdollisuuksia on paljon. Tällaisella valokuvafoorumilla kuvia varmaan arvostellaan valokuvausharrastajan simin ja lähtökohdista, hiukan samaan tapaan kuin kameraseuroissa. Tuota katsantotapaa arvostellaan usein rajoittuneeksi ja kuvailmaisua rajoittavaksi, mutta se pyrkii ilmeisesti noudattamaan toimivaksi havaittua tapaa lähestyä kuvaa. Yhtymäkohtia muiden kuvataiteiden "sääntöihin" on paljon. Semmoisiakin kuvia on, jotka ovat tehokkaita ja vaikuttavia, mutta joita ainakaan kaikki eivät mielellään katsele uudestaan. Esimerkkinä vaikkapa Vuoden Luontokuva 2002, "Ihmisen synnyttämät kyyt".
Tekninen onnistuminen on tietysti tarpeen, mutta sekin on enemmän kuvan kontekstista riippuva juttu, tärähtänyt kuva voi olla teknisesti onnistunut jos tärähdys tukee kuvan sanomaa. Oikeaa valotustakaan ei ole, haikii ja lowkii toimivat jos kuva sitä vaatii. Minulle tärkeintä on se, että kuvassa on juttuja jotka toimivat hyvin yhteen, tukien kuvan sanomaa useammalta kantilta ja useammassa päällekäisessä tasossa. Joskus taas elementtien ristiriita, vastakkaiset sanomat tekee kuvasta just SEN.
Aikamoista yksinkertaistamista yksinkertaisesta asiasta. Aika harva kuva kelpaa seinälle. En esimerkiksi laittaisi postimerkkiä, säilykepurkin etikettiä tai mainosta seinälleni, enkä silti tuomitse niiden kuvia huonoiksi.
Pakko laittaa jatkoksi. Kävin eilen ja tänään kuvailemassa enkä väitä ottaneeni hyviä kuvia, mutta tarkemmin ajateltuani asiaa: Kuva on hyvä jos se minua miellyttää edes jollain tavalla. Kuva voi olla hyvä vaikkei se seinälle joutaiskaan. Hyvän kuvan omineisuus ei siis ole se että kameralaukussa sitä kehutaan ja kuvassa on tekniikka kohdallaan.. Jos esim ottamani kuva ei miellytä jotain muuta se on mulle aivan sama. Itse nautin kun Teippaan holgani hiljaa ja huolellisesti. Nautin myös siitä odotuksesta jonka joudun tekemään ennen kuvan muotoutumista valokuvaksi. Nautin myös kuvaa ottaessa naksauksesta joka Holhasta lähtee. (vrt virvelillä kalastaminen: kelan rahina rauhoittaa rantakaltseilla tai luodolla) 12 kuvan settiin täytyy tarkaan harkita mitä kuvaa. Osa nautintoa on myös filmin ottaminen kamerasta. Stogella stadiin ja kameraliikeen pimiöön. Jos joku ei nyt ymmärtänyt niin yritän elää sen tosiasian kanssa ja jätän Thelmat ja Louiset tekemättä. *Lähtee kirpparille etsimään Holgalle Kameralaukkua*
Kuten myös neljän kuvan settiin ;-). Mä en ole koskaan pystynyt/osannut tarkkaan analysoida miks jotkut kuvat on mun mielestä hyviä ja jotkut huonoja. Mä henk.koht. pidän eniten tunteisiin vetoavista ihmiskuvista, jotka saa mut hymyilemään tai kallistamaan päätä ja sulkemaan silmät. Toisenlaiset kuvat joista pidän, on taas rauhallisia/rauhoitavia maisemia, vailla ihmisiä. Sellaiset, joita voi tuijottaa vaikka kuinka kauan syvän rauhan hiipiessä sisuksiin. Sellaisia haluaisin onnistua ottamaan jonain päivänä itsekin. EDIT Lisätäänpä jotain höpinää. Hyvä kuva saa ajattelemaan, se vetoaa tunteisiin. Hyvässä kuvassa valoa on hyödynnetty oikein (älkää pyytäkö tarkentamaan) ja sommittelu on rauhallista tai sommittelun sääntöjä on rikottu harkiten.
Ymmärrän yskän. Lähestyin aihetta pelkästään tavallista valokuvaa ajatellen. Jos ottamani kuva on mielestäni hyvä, laitan siitä tehdyn useimmiten a4 tai a3 kokoluokan vedoksen kehyksiin ja seinälle.
Kun ajattelet: 1. Perkele! Miksi tuo ei ole minun ottama? 2. Paljonkohan tuo maksaa? 3. Saisikohan tuon varastettua? ..katsot todennäköisesti hyvää kuvaa.
En mä noin ajattele, ehkä ton ekan vielä voisin sulattaa mutta en oikeastaan mistään kenenkään muun kuvasta maksaisi saatikka varastaisi. Omien kuvien suhteen on eri asia ja niihin liittyy onnistumisen ja ylpeyden tunnetta jota on mahdotonta rahassa mitata. Tietysti voihan olla niinkin, että Peet kun on kokenut kuvaaja että on oikeassa jolloin sitten minä en ole vain nähnyt hyvää kuvaa. O_O Uskon vakaasti, että olen väärässä. Ehkäpä ton maksamisen tai varastamisen voisi yhdistää sellaiseen kuvaan joka ottaa sinulle tärkeästä asiasta kuten koirasta, kissasta, lapsesta tai rakkaastasi kauniin kuvan? Silloinhan ehkä tuo pätisi hyvin? Löysinköhän mä avaimen tähän juttuun? ^_^
Ihmispotretit on minulle tyylikkäästi toteutettuna ihan hienoja, mutta niitä ei vaan kertakaikkiaan jaksa kattoa yhtään kauempaa. Tai jotkut kukka-asetelmat - voivat nekin olla ihan kivoja, mutta ne eivät oikeasti välitä sitten yhtään mitään. Ihmiskuvat ovat parhaimmillaan, jos ne kuvaavat erilaisia ihmisiä omissa toimissaan luontaisessa ympäristössä, vaikkapa huppupäistä janttaria käärimässä sätkää ratikassa lokakuisena iltapäivänä. Studiossa sinertävää seinää vasten hymyilevä hahmo ei kerro minulle mitään muuta kuin että hänen kasvonsa ovat sellaiset. Minua miellyttää eniten kuvat, jotka välittävät tunnelmia. Olipa sitten kyseessä usvainen keskikesän aamuyö jossain Suomen maaseudulla, kirkkaan kirpeä pakkaspäivä Moskovassa tai sateinen iltapäivä suurkaupungin vilskeessä. Joitain kuvia olen vain tuijottanut ja tuijottanut, koska ne tunnelmaltaan melkein vievät minun paikan päälle, siihen hetkeen.
Kohteesta riippumatta siinä on iso ero, onko kuva työsuoritus vai taideteos. Jos otetaan jostain ihmisestä tavallinen potretti, se on työsuoritus, jossa näkyy kyllä ammattitaito, mutta ei siitä kauheasti elämystä irtoa. Mutta kyllä muotokuva voi olla taidettakin. Etsimättä tulee mieleen Cartier-Bressonin kuva Matissesta. Okei, siinä nyt on rekvisiittaa, mutta kyllä pelkällä valolla ja ilmeelläkin voi saada naamakuvan kertomaan paljon, jos naama on nähnyt paljon elämää.
Tuossa kyseissä Cartier-Bressonin ottamassa kuvassa suurimmat ansiot ovat kuvaaja ja kuvattava. Jos tuon kuvan olisi ottanut joku nimetön ja siinä olisi nimetön malli ei se paljon kehuja saisi. Ei ollut minusta HCB mikään muotokuvaaja.
Ihan päinvastaista mieltä kuin Pforsgar. Ihan pelkästään jo tuo mainittu kuva - en tiennyt kuvaajaa enkä kuvattavaa, mutta ensimmäisenä muistan katsoneeni kuvaa miettien että siinä on täydellinen portretti.
Muistan kun kyseinen kuva oli aikoinaan joko Kameralehden tai Valokuvan kannessa ja äimistelin, että kannessa näin huono kuva. Jotain on kuitenkin tapahtunut sen jälkeen, muistini huononemisen lisäksi, koska ostettuani tässä vuosi? takaperin kyseisen herran kuvateoksen ja palasin uudestaan ja uudestaan katsomaan juuri tätä kuvaa. Kahdesta syystä: miksi se oli varhaisnuoruudessani huono, ja miksi se on nyt minusta niin hyvä? En minä vaan tiedä ;-) P.S. Matisse itse ei saa teoksilleen tukeani Monet:n, Degas:n ja vaikka W.Turnerin tapaan..