READ ONLY MEMORY-onko käsitystä ?

WRITE ONLY MEMORY

Mitä read-only-memory:ssa olisi lukemista, jos sinne ei voi kirjoittaa?

Jo 70-luvulla Signetics kehitti 25120 fully encoded, 9046 x N, Random Access, write-only-memory:n

Ref: Write-only memory - Wikipedia

 

Vs: READ ONLY MEMORY-onko käsitystä ?

Totuus on se, että kenestäkään ei jälkipolvet muista juuri mitään. Ehkä jostakin ns. suurmiehestä jotakin, muiden sanelemaa totuutta korkeintaan. Totuuden suunta sitten riippuu siitä onko joutunut vihollisen vai ystävän käsiteltäväksi.

Jokainen meistä syvällä sisimmässään kai kärsii jonkinlaisesta kuolemanpelosta ja pyrkii jättämään jotakin jälkiä elämästään, tekoja jotka muistettaisiin jotenkin. Ehkä taideteoksia - valokuviakin joista jälkipolvet muistaisivat ja näin ikäänkuin oma elämä saisi merkitystä ja tulisi tunne ettei kaikki ole katoavaista.

Vaan mitään et saa mukaan kun hetki tulee. Vaikka olet hyvä taiteilija tai valokuvaaja niin lopulta edes jälkipolvista harva muistaa asiasta mitään, jos edes kiinnostuvat. Omat lapset vielä, ehkä lapsenlapsetkin jotakin. Siitä eteenpäin olet korkeitaan vain nimi. Jos on tullut tunnetuksi - Vilho Setälä, I.K.Inha, Matti A. Pitkänen.. Akseli Gallen-Kallela, ...  - silloin ehkä jälkipolvet vielä ylpeinä puhuvat teoksistasikin. Ihmisenä sinua ei kuitenkaan kukaan muista.

Itsekin puhun paljon kuvan säilyvyyden tärkeydestä. Oikeasti en tiedä miksi se on niin tärkeää. Säilyvätkö ottamani kuvat 60, 100 vai 200 vuotta? Kuitenkaan luultavasti niitä ei kukaan säilytä...
Ehkä kyse on kohdallani juuri tuosta piilevästä kuolemanpelosta tai sitten vain perfektionismista. On kiva uskotella tekevänsä jotakin samanlaista kuin muinaiset mestarit, vaikka miekantakojat.. Jotakin kestävää ja ihmisiässä mitattuna "ikuista". Toisin kuin vaikka digitaalista mediaa käyttäen, jolloin vuosikymmenessä helposti katoaa jo yksi mediamuoto.

Vaan jos tarkoitus on tehdä vain teoksia eikä säästellä välivaiheita kuten negatiiveja tai digitiedostoja niin silloinhan tuolla ei ole edes väliä. Hopea/sävytetty hopea, cibachrome, pigmenttivedokset, pigmenttiprintit, hiilipohjaiset printit... Kaikki säilynevät riittävästi - ainakin että niistä voidaan tehdä reproja jos osoittautuukin että itsestä tulee joku kuuluisuus jonka teoksia halutaan jostain syystä säilöä.


Syy sille miksi aivot käskevät pystyttämään kameran, tarkentelemaan, mittailemaan valotusta ja valottamaan negan on vain tahto tallentaa itse kokema maisema sellaiseksi yksityiskohtaiseksi negaksi ja myöhemmin vedokseksi jonka voi vetäistä seinälle metrisenä, nojautua sohvalle ja unelmoida palaavansa tuohon maisemaan....

Tilannekuvissa taas syy on yksinkertaisesti tarve yrittää saada jotakin hauskaa muistoa kuvalliseen muotoon. Lähinnä itselle, vaikka nykyään kun on internettiä ja muuta niin niitä tulee tuputettua potentiaalisesti miljoonille katsojille - joista toki ehkä kourallinen sitten päätyy katsomaan kuvia.

 

Vs: READ ONLY MEMORY-onko käsitystä ?

Hyvin kirjoitettu.

 

Vs: READ ONLY MEMORY-onko käsitystä ?

Vanhemmassa suomalaisessa kulttuurissa ei mennyt ihan noin. Esineellinen hautaus loppui 1000-1200-luvuilla kristinuskon leviämisen myötä. Aiemmin länsinuomalaiset hautasivat kalmistoihinsa vainajat varusteineen. Aseet ainakin, mistä sitä tietää, mitä ja ketä siellä vastaan tulee. Koruja, ehkä hiukan rahaa,  jossain vaiheessa miehen mukana oli tapana haudata koirakin.

Joissakin kulttuureissa haudattiin miehen mukana vaimokin, kuka sitä miehen kuoltua elättäisi. Suomessa se ei ollut kovin yleinen tapa.

Muutoin tosiaan:  mitä tiedät isoisäsi isästä?

 

Vs: READ ONLY MEMORY-onko käsitystä ?

Haluaisin tietää Piilolasi, että kuinka nämä faijasi kuvat kuitenkaan liittyvät itse aiheeseen jonka aloitit kysymällä että mitä kenelläkin liikkuu päässä kun painaa sitä valotuksen aikaansaavaa nappulaa?

Kyllä useimmilla taitaa olla noita vanhoja kuvia faijoista, mutseista, niiden vanhemmista ja heidän vanhemmista + isovanhemmista.

Noita kuvia ottaneella ei kuitenkaan taatusti ole ollut mielessä että dokumentoimpa tämän jälkipolvien fiilisteltäväksi tai kauhuksi vaan lähinnä käyttää silloista tekniikkaa hauskojen muistojen dokumentointiin jotta voi sitten näyttää muille kavereille kuinka meillä oli niin hauskaa.

Vanhat albumit, isovanhempien vanhempien ajalta... Ei niillä oikeasti ole kuin tunnearvoa ja ehkä satunnaisesti joidenkin kuvien kohdalla suomen kannalta historiallisesti merkittävää dokumentaatiota jolle parempi paikka olisi varmaan joku kansallinen arkisto.

Eihän niistä kuvista kukaan tunne ketään. Edes elossaolevat isovanhemmat eivät tiedä muuta kuin että siinä on isä ja jotain työkavereita... Tuossa on äiti ystävänsä kanssa jne..

Paljonko tuo antaa lisäarvoa sille mitä on puhutuista muisteloista oppinut? Ei lopulta mitään. Jo iso-isovanhemmat jäävät vain nimiksi ja ehkä kasvoiksi printeissä tai elokuvissa.

 

Vs: READ ONLY MEMORY-onko käsitystä ?

Kait tääkin lasketaan mukaan vaikka en ite painanutkaan liipasinta, vaan maksoin siitä jollekkin toiselle. Kerrankos me mentiin naimisiin entisen tyttöystävän kanssa ja otatettiin oikein valokuvaamossa kuvat, jääköön nyt mainitsematta missä. Selitin puolisolle, että pitää olla sellanen mustavalkonen kuva missä ei sitten hymyillä, ja vannotin vaimoa pitämään suun mutrulla. Ajatus oli kaiketi jotain sellaista, ettei jälkipolvi luule, että kulutusjuhla olisi ollut jotenkin pelkää tanssia ja naurua. Ei, vaan valokuvaan suhtaudutaan kuten ennen vanhaan, juksataan jälkipolvia luulemaan, että oltaisiin oltu totisia kun körttiläiset. Kun sitten päästiin sinne kuvaamoon niin ilmoitin suureen ääneen, että haluan mustavalkoisen kuvan missä ukko ja akka nököttää lärvit peruslukemilla ja sillä selvä. No ei se niin vaan käy. Kuvaaja oli käynyt jonkun kurssin ranskassa, jossa oli opetettu, että kuvattavien pitää venkoilla mitä ihmeellisimmissä asennoissa, nauraan ja olla muutenkin kummallisia. Sitten kun oltiin aikamme venkoiltu, niin herra kuvaaja ilmoitti, että ollaan valmiit. Silloin kysyin ystävällisesti, että milloinkas me otetaan se totinen mustavalkokuva. Kuvaajan ilmeessä oli havaittavissa hienoisia nyansseja ylimielisyydestä, tai ehkä vain kuvittelin. Lopulta pöydälle tuli kuva jossa seisomme vierekkäin totisin ilmein ja kuin sanoisimme jälkipolven edustajille, "Olkaahan ihmisiksi tai...". Kuva ei ole ihan mustavalkoinen mutta melkein, hieno kuva perkules.
Niin siis se mitä tapahtuu kun painaa liipasinta tai antaa toimeksiannon selkeän idean toteuttamiseen on se, että ajatus muuttuu kiinteäksi, kuvaksi.

 

Vs: READ ONLY MEMORY-onko käsitystä ?

entä jos niitä kiinnostuneita tuleekin kehiin myöhemmin ja niitä vituttaa tuo asia kun ei saa selkoa