"Valokuvallisuus on materiaalinen jälki tai jälkisyys, jossa esiintuloa ja esiin-asettamista (representaatio) tärkeämpää voi joskus olla aavemainen etäisyys (trace–écart), jossa materiaalinen jälki on etäisyyttä ja erontekoa omaan materiaalisuutensakin. Etäisyys valokuvana kysyy tätä aavemateriaa. Valokuvallisuus voi näin tuoda esiin ajallisuuden kestona eikä laskettavana ja mitattavana. Se siis voi paljastaa ajallisuuden, joka tuntuu; sen ajallisuuden, joka ei paikallistu vaan mahdollistaa paikan. Tällainen valokuvaus avaa ”näkymän” siihen vaikeasti ymmärrettävään ja vielä vaikeammin hyväksyttävään järisyttävyyteen, että on-ollut. Aika siis on, joskin meille käsittämättömällä tavalla, jota olla-verbin monimerkityksinen käyttö vain hämärtää lisää. Nykyaika näyttää raunioilta sille katseelle, joka etsii aikaa kohteenaan, objektinaan ja esiin-asetettuna esineenä, jota sisäisyys voi tarkastella ulkoisenaan. Esittävyyttään pakeneva valokuva haastaa kiusoitellen tällaisen katseen." Teksti: Ari Kakkinen, osa Ari Kakkisen valokuvataiteen taiteellista väitöstutkimusta Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun. Ari Kakkinen - Tulevat näyttelyt - Forumbox
Vs: "hämärän kymmenen nimeä" Jos tämä on digikuva ei se misään nimessä ole klii...kliimaksi. Jokatapauksessa kuva on paljon parempi kun teksti. Värikohinakin saattaisi sotkea kuvaa ikävästi.
Vs: "hämärän kymmenen nimeä" Tuo teksti on taideteoksena mielenkiintoinen. Se on kuin automaattikirjoitusta tai käsite-taidetta. Voisi kuvitella näyttelyssä olevan kehystettynä puolet ja puolet kuvia ja tuollaisia tekstikatkelmia. Jos tekstistä pyrkii kuitenkin ymmärtämään sen substanssia, Henrikin kuva tavoittaa sen hyvin. Muutenhan tekstiä voisi kuvailla vaikka näin: "Tekstuaalisuus on verbaalinen jälki tai jälkisyys, jossa esiintuloa ja esiin-asettamista (representaatio) tärkeämpää voi joskus olla aavemainen etäisyys (trace–écart), jossa verbaalinen jälki on etäisyyttä ja erontekoa omaan verbaalisuuteensakin. Etäisyys tekstinä kysyy tätä sanojen aavemateriaa. Verbaalisuus voi näin tuoda esiin ajattelun olemisena eikä laskettavana ja mitattavana. Se siis voi paljastaa ajattelun, joka tuntuu; sen ajattelun, joka ei paikallistu vaan mahdollistaa ajatuksen. Tällainen ajattelu avaa ”näkymän” siihen vaikeasti ymmärrettävään ja vielä vaikeammin hyväksyttävään järisyttävyyteen, että ajatus on-ollut. Ajatus siis on, joskin meille käsittämättömällä tavalla, jota olla-verbin monimerkityksinen käyttö vain hämärtää lisää. Nykyajattelu näyttää raunioilta sille katseelle, joka etsii ajatusta kohteenaan, objektinaan ja esiin-asetettuna esineenä, jota sisäisyys voi tarkastella ulkoisenaan. Esittävyyttään pakeneva ajatus haastaa kiusoitellen tällaisen ajattelun."