Hyvä Kaima että tulit takasin. Ehkä tähän Leica kuvaukseenkin saadaan taas uutta intoa. Itellä ollut kuvaaminen muiden asioiden vuoksi hyvin jumissa. Ehkä sitä vois taas M6 kameraa ulkoiluttaa.
Leica voi olla ilo kuvata, mutta ikävä tosiasia on että serpentiini rullalle tallentuu se mihin optiikka pystyy ja muut pystyy silminnähden samaan. Itsekkin mietin jossain vaiheessa Leicaa , ehkä joskus.
Taitaa olla kuitenkin natsivehje ja mennä lukkoon kuin ketjut konsanaan. Jos ei nyt ihan likvitoida. http://lyrics.fi/juice-leskinen/kk
Kyllä...se on mitä itse kukin haluaa ja pystyy ..tärkeintä on se että itse on tyytyväinen kalustoonsa oli se mitä oli.. Hieno homma että poika on innostunut kuvaamisesta ja kalusto siirtyy hänelle.
Pitäisi päästä testaamaan 90 elmaritia, jonka hankin joku aika sitten. Mutta kyllä tuo Leican laatu ja optiikoiden tekemä jälki on uniikkia.
Näkispä vaan, kun riksirotskusta tehty vedos on laitettu vastaavan muunmerkkisellä kuvatun rinnalle, niin missä se ero näkyy. Kyllähän uusi lelu voi palauttaa kuvausinnon, olkoon se sitten vaikka Polaroid SX-70, en sitä kiellä. Kiihkouskovaisia olen aina katsellut hieman kummeksuen, välillä pilke silmäkulmassa, toisinaan suru silmässä. Kapa
Kiihkouskovaisiin olen aina suhtautunut hieman säälien. Riksirotskufilmistä vedostetut kaksi eri merkkisellä systeemillä otetut kuvat kun vedostetaan ja laitetaan rinnakkain, niin ero on varmaankin valtava? Kyllähän uusi härpäke aina innostaa uuteen yrittämiseen, olkoon se vaikka Polaroid SX-70. Ei siihen Leicaa tarvita. Kapa
Harrastuskuvauksessa ei kai välttämättä ole kyse pelkästään lopullisesta kuvasta. Kyse voi olla myös itselle mielekkäästä ajankäytöstä, palkitsevan sisällön hakemisesta aikaan ja elämään, hyvän mielen kokemuksista, kauneuden ja merkityksellisyyden kaipuusta tai vaikka oman maailmankuvan ilmaisemisesa kuvallisesti. Tämä kaikki voi aiheuttaa sen, että myös itse kuvaaminen ja sen osa-alueiden arviointi on subjektiivista (mikä ei millään välttämättömyydellä sulje pois kasvun, kehityksen, uuden oppimisen ja jalostumisen mahdollisuuksia). Tällaisessa kokonaisuudessa jonkun lasin tai rungon tuottama jälki on oikeastaan väistämättä subjektiivinen kokemus ja voikin vain sellaisena olla mielekäs. Tulkisen näin enkä kiihkouskovaisuuden kautta. Ei, minulla ei ole, ei ole ollut enkä edes kaipaa Leicaa
Hiukan sama mutta täysin eri katsonta kanta on se kun katsoo vammaisia. Ei ne välttämättä tiedä paremmasta ja ovat hyvin onnellisia. Sellanen onnellisuus ja toisenlaisten asioiden tietämättömyys on aika autuas tila. Olisko niin että kun katsot Kapa kiihkouskovaisia tunnet itsesi tietoisemmaksi ja sen vuoksi voit asialle nauraa ja surra?
Osaatko sanoa mikä tuossa kyseisessä Leicassa aiheutti tuon huikean arvonnousun? Joskus vaikea käsittää miksi hyväkuntoinen Leica M3 maksaa 500€ ja toisesta maksetaan kymppitonneja. Tiedän että on näitä mestarien käsissä kouliintuneita yksilöitä ( niinkuin tuo sinun ex-MP) mutta mikä muu aiheuttaa tuollaisen hinnan kohoamisen.
Tampereella tunnettu käytettyjen kameroiden erikoisliike ottaa vastaan aika edulliseen hintaan värinegaa kehitettäväksi ja skannattavaksi haluttuun tiedostomuotoon (MV:t kallimmaalla). Käytin tilaisuutta hyväksi erästä värikästä mp-tapahtumaa kuvatessani. Nikon F 4:n nokalla oli 35-70 zoomi ja F90X:ssä valotti 80-200. Tietoisuus kuvaamisen rajallisuudesta, kuvaustapahtuman ainutkertaisuudesta ja kuvaamisen konkreettisuudesta on jollain tavalla syvempi kokemus itselleni filmikuvauksessa, mutta silti kuvaan nykyään harvoin juuri filmille. Minua epäilyttää nykyaikaisessa, jopa muodikkaassa filmikuvauksessa skannausvaihe. Jos kehitetty filmi kerran skannataan, lopputulos on viimeistään nyt digitaalista jälkeä. Eri asia on vedostus pimiössä. Skannausjäljen osalta en ollut aivan tyytyväinen kuvien varjosävyjen toistoon. Selviääkö skanneri paremmin, jos värinegan valottaa runsaammin tai värinegan hieman ylikehittää? Valokuvausinnon ja valokuvausvälineen yhteys on harrastajakuvaajalla monisyinen asia (ammattikuvaaja uskoakseni vain kuvaa fiiliksistä riippumatta, koska työ on hoidettava oli maanantai tai sunnuntai). Välillä inspiroi tämä vempain, sitten taas toinen. Omaa kuvaamistani innostavat yleisesti, useita välineitä yhdistäen, nämä seikat: kirkas, terävä ja laaja etsin, vakaa ja tukeva käsittelypinta, nopea laukaisu ja pikemmin vähän raskas kuin kevyt kamera (ja objektiivi). Muoviseoksia vain siedän. Kumitettu muovi pelastaa jotain muovin luomasta haurauden tunteesta. Näistä mieltymyksistä huolimatta kuvasin tuhansia ruutuja "syvämuovisella" Nikon D 40X -kameralla ennen kuin annoin sen pojalleni. Usein käytännöllisyys voittaa valokuvauksessa erityiset, joskus jopa erikoiset mieltymykset. Mitään Leicaa en ole koskaan hankkinut, mutta harkinnassa on ollut. Lähelle Leica-tunnelmia voin ehkä päästä F2s:llä ja MD-2 -moottorilla. Menin sen kanssa viimeksi kadulle, kun Suomi voitti toisen jääkiekon MM-kullan. MV-filmi oli prässätty 800 isoon ja objektiivina oli 50 1.4. Juhlahetki! Myös "Japanin Zenit", Nikkormat, vie katukuvauksessa omanlaiseen fiilikseen. Tavallisinta kuvauselämää on taas digikuvien ottaminen oli mikä vuodenaika hyvänsä, lähes päivittäistä räiskimistä harrastukseni on, ihan jos vain marjakulhosta tuntuu valo mukavasti kuultavan lävitse tai ja joku arkinen lautasen rääpäle on sattumalta asettunut kivasti sen kanssa kohdalleen. Voi olla, että lopulta into kuvata nousee ensisijaisesti vain näkemisestä ja katseen siirtelystä itsestään. Harrastaja ja valokuvataiteilija voivat varmaankin selvitä yhdellä kameralla ja objektiivilla vaikka koko luovan kautensa elämässään.
En välttämättä tietoisemmaksi, mitä sitten sillä tarkoitatkaan. Jos nyt ei mentäisi uskontoon sinällään täällä valokuvauspalstalla, vaikka tuli itse tuollaiseen sorruttua. Enemmänkin oli tarkoitus tällä kommentoida merkkiuskovaisia, siis noita joille esimerkiksi Leica on niin pyhää, että kun sellaisen saa käteensä, niin tuntee olevansa jo siellä kuuluisassa seitsemännessä taivaassa, ja kuvatkin saavat sädekehän vain nappia painamalla. Minun uskoni on ailahtelevainen, nyt uskon Fujiin ja Polaroid SX-70:een. Ehkäpä myös moniastepaperiin (solarigrafiat). En ole vielä oikeaan filmiin palannut (Keni!). Kukin tulkoon uskollaan autuaaksi, kunhan ei liikaa kiihkoile, eikä tuota sen varjolla muille mielipahaa. Postissa tulossa 15 pakkaa SX-70 matskua , mustavalkoista ja väriä. Kapa
Juuri niin, enää pitäisi tietää onko se hyvä vai huono asia. Vaikka kuvaankin 98% kuvistani digillä, harrastan filmille kuvaamista juuri tuolla tavalla, skannerin kautta. Minustakin se on digikuvaamista filmikameralla, välillä oikein mukavaa sellaista ja olen ihan 100% varma, että sillä tavalla kuvaan melko tavallakin erilaista jälkeä kuin aidolla digillä, siinä sen mielekkyys (filmikameran käsissä pyörittelyn lisäksi)...
Polaroid SX-70 on erittäin hyvä alku paluuseen, Kapa! Kyseinen filmi tykkää valosta, onko sinulla salamalaite tai -flashbareja?
Jos on filmikuvaaja, ja vannoo sen nimeen, niin mielestäni prosessi täytyy viedä loppuun saakka, siis sinne pimiöön. En ymmärrä riksirotskuväkeä, jotka skannaavat ja esittävät kuviaan pelkästään jossain pakatussa jpg-muodossa valokuvapalstoilla hekumoiden niitten filmillisistä erinomaisuuksista. Kun mennään isompaan kokoon, 9x12cm, tai nykyisin 4x5" ja suurempiin, sekä skannataan kunnon laitteilla ja printataan tiedostosta, voidaan puhua jo eri asiasta. Silloin on lähtökohta tiedossa ja päämäärä, siis teknisesti. Monesti kuitenkin näissä kohde on staattinen ja sama lopputulos, ellei parempikin, saavutetaan nykyisillä digikameralla valottamalla useampi ruutu, jotka sitten yhdistetään. Kapa (melkein filmikuvaaja)
Varmaan moni jäsen myös vedostaa kuviaan pimiössä. Mutta paha tulla kotiisi lyömään nauloja olohuoneen seinään ja ripustaa vedokset niihin että pääset niitä näkemään. Nettiversio ei tietenkään ole se optimaalisin filmikuva, mutta jos tekee mieli esittää kuvan vaikkapa oppimismielessä, se on käytännössä ainoa keino.
Olen täysin samaa mieltä. Monet kuitenkin vannovat filmin perään eivätkä ole koskaan vedostaneet itse kuviaan. Kapa (ilmipaperin puolestapuhuja)