Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Digikuvauksessa ei sinällään mitään vikaa, mutta sen kautta on valokuvauksen arvostus vähentynyt. Kaikki kuvaa yhtäkkiä jotain, ja kuvaamisesta on tullut kertakäyttö-ilmiö. Kuvataan niin paljon kuin vaan ehtii, ja jos ei hyvä niin ei kuin DELETE tai jotain. Mutta kun kaiken pitää olla niiiiin helppoa!
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Nämä väittämät kyllä riippuvat melkoisesti siitä kenestä puhutaan, tai kuka puhuu... Tosiasia on, että nykyajan kuvatarjonnan laajuuden takia "hyvän kuvan" arvostus on noussut, vieläpä melkoisesti. Jopa tavallinen tallaaja tajuaa, jos kuva on jotenkin massasta erottuva ja voi jopa tajuta arvostaa sitä. Se, että paskaa ei tarvitse kehittää paperille asti ei pitäisi olla vika ensinkään, vaan etu, voidaan valita kuvia jo prosessin keskivaiheilla, ei vain lopussa. Kertakäyttöisiä on ne kokeilut jotka ei päädy paperille asti ja digin mahdollisuus kuvata enemmän ja yrittää enemmän saada se "hyvä kuva" ei pitäisi olla mistään kohdin negatiivista.. Ehkä se aiheuttaa pelkoa, että joku "tavallinen" ihminen voi myös saada vahingossa hyvän kuvan? Entä sitten jos saa, keneltä se on pois? Se, että kaikki kuvaavat enemmän on aika vanha ilmiö, joka sai vauhtia ensimmäisen kerran kun lasinegatiivistä siirryttiin filmiin Se että ihmiset kuvaavat kaikkea ja on hetken hauskaa, ei pitäisi olla keneltäkään pois eikä haitta, eikä sillä ole paljoa tekemistä vakavampien tavoitteiden kanssa, ei maailma ole oikeastaan muuttunut digin tultua yhtikäs mihinkään. "Hyviä kuvia" syntyy suunnilleen samaa tahtia kuin ennenkin.. sen sijaan on minusta hienoa kun asiaa syvällisemmin harrastamattomatkin ihmiset ovat kiinnostuneita kuvista ja haluavat itsekin osallistua niiden tuottamiseen. edit: kirjoitusvirheita
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Kannattaa lukea Alfred Stiglitzin artikkeli "Käsikamera - ja sen tämän hetkinen merkitys" vuodelta 1897... Artikkeli löytyy ainakin kirjasta Kuvista sanoin 2. (ISBN 951 - 9086 - 23 -4).
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Mun mielestä hyvän kuvan kohonneesta arvostuksesta ei ole mitään merkkejä nähtävillä, ei edes siellä missä niitä luulisi ensimmäiseksi näkevänsä - lehdistössä. Mikä lehti edes yrittää kilpailla hyvällä kuvatasollaan? Näiltä valokuvauksen nettifoorumeilta voi jokainen tehdä omia johtopäätöksiään. Kuvallisen viestinnän opettamiselle ei kuulemma kouluissa anneta entisenkään vertaa sijaa, joten minä ihmettelen miten mattimeikäläisen kyvyt itsekseen alkaisivat parantua.
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? En tiedä onko millään lehdellä varsinaisena kilpailukeinona valokuvien taso. Minun mielestäni kuitenkin monissa aikakausilehdissä kuvituksen taso on ihan hyvällä tasolla. Ainakin niissä lehdissä joita luen/selaan. Bisnesfi, Image, Talouselämä, Urheilulehti, Avotakka, Suomen kuvalehti, Kauppalehti Optio, Hesarin kuukausiliite ym. muutamia mainitakseni. Sanomalehtien kuvien taso vaihtelee jonkin verran, mutta esim. Hesarin kuvitus on pääsääntöisesti varsin laadukasta. Tämän on mielenkiintoinen väite/myytti. Kukaan ei koskaan esitä mitään varmaa tietoa tästä vaan aina lauseessa on sana kuulemma/luulen ym. Aivan hyvin voisin väittää, että asia on juuri päinvastoin. Olin meinaan koulun vanhempain illassa, jossa esiteltiin kuvaamataidon opetusta. Erään paikalla olleen äidin kommentti näkemästään oli: "Miksei meidän koulussa opetettu kuvaamataitoa näin laajasti". Käsittääkseni hän oli käynyt koulunsa 70-80 vaihteessa. Mutta en väitä, koska kuulemani oli tuota samaa käsittääkseni tasoa.....
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? No, tuossa on ensimmäinen googlettamalla 0,14 sekunnissa tulleista noin kymmenestätuhannesta tuloksesta kuvaamataidon tuntimäärien tulevista muutoksista.
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Opetushallitus kertoo, että "kuvataidetta" opetetaan peruskoulussa yhteensä 418 tuntia. Opetuksen sisältö on äärimmäisen monimuotoinen, ks. http://www.oph.fi/info/ops/pops_web.pdf. Ennanvanhaan sellaisesta ei edes haaveiltu, koska nykyajan visuaalisen maailman monimuotoisuutta ja mediakulttuuria ei ollut edes olemassa.
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Ei juma, luin tuolta kuvaamataidon päättöarvioinnin kriteerit arvosanalle 8 (ss239-240), ja joudun nyt vetämään kaiken sanomani takaisin ja pyytämään anteeksi. Tuohon ennennäkemättömän monimuotoisen visuaalisen ympäristön hallintaan päästään alle kahdella viikkotunnilla peruskoulun aikana...
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Nuo pari esimerkkiä tilastoista ja opetuksen vaatimuksista eivät kerro todellisesta opetuksen laadusta mitään. Osalla on saattanut jopa kuvaamataidon tunnit lisääntyä verratuna 70-lukuun. Riippuen musiikin ja kuvaamataidon suhteesta kussakin koulussa. Mahdollisuudet esim. yläasteella opiskella valinnaisena kuvaamataitoa on lisännyt roimasti niiden osalta, jotka kuviksen yläasteella valitsevat. Kuten sanoin nuo tilastot eivät kerro mitään opetuksen todellisesta laadusta ja toteutuvatko tavoitteet... Olisi muuten ihan kiva nähdä kuvaamataidon opetustavoitteet esim. 1970... Se antaisi lisää pohdintaa ja pohjaa keskustelulle.
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Itselläni ei ollut tuntiakaan kuvaamataidontunnilla valokuvausta 60-luvulla. Olinkin aika yllättynyt kun kävin Turussa enoni luona, joka oli siellä kuvaamataidon opettajana (60-90 luvulla) ja hän näytti oppilaittensa ottamia kuvia ja ryhmätyönä tehtyjä "projekteja". Pääsin käymään myös koululla (Turun Norssi) ja näin pimiöt ja muut tilat. Tais olla enemmän opettajasta kiinni. Kysymykseen filmikuvaajien välineurheilusta vastaisin että kyllä tämänpäivän kuvaaminen on enemmän välineurheilua,ei se kyllä ole pahakaan asia, harrastajien määrä lienee noussut, mutta onko laatu?
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Minusta tuntuu että filmikuvaajat eivät oikein tarjonnan supistuessa pysty urheilemaan ainakaan tiheällä välineistön vaihdolla. Uudet välineethän ovat xx-prosenttisesti digivehkeitä, joiden teoreettisten speksien nopea kehitys on johtanut mallien nopeaan vaihtumiseen ja sitä kautta kameroiden nopeaan kiertoon. Tällainen tilanne ei aseta niin suuria vaatimuksia esimerkiksi kestävyydelle kuin ennen. Toinen näkökanta voisi koskea harrastajien laatua ;-) Kyllä isosta joukosta aina lahjakkuuksia löytyy, mutta joskus tulee mieleen että aika pieni osa digiharrastajista vaivautuu katselemaan kuvia muualta kuin netistä. Parhaat helmet löytyvät edelleen näyttelyistä ja laatukirjoista. Väitän että niitä seuraamalla kuvaukseen tulee enemmän haastavuutta ja tavoitteellisuutta, jonka seuraksena kuvien taso kohenee.
Vs: Filmikuvaajat välineurheilijoita? Enpä taida tietää yhtää ilmiötä, missä määrä korvaa laadun... Kuulun kyllä siihen sarjaan, jolle opetettiin 60-luvulla oppikoulussa (nyk. ylä-aste) hieman valokuvaustakin kuvaamataidon lisänä. En usko, että se kuului opetuohjelmaan. Opettajien into käyttää vähiä resurseja ja vapaa-aikaansa tähänkin oli toiminan moottorina. Minusta tästäkin keskustelusta käy hyvin ilmi se, että pyörää keksitään yhä uudelleen, eli nuoret harrastajat voivat ajatella, että digin myötä on kesitty aivan ennenkuulumattomia asioita. Näinhän se ei ole, mutta itse harrasmisaktiivisuuteen ja haluun tehdä itselleen uusia juttuja se ei saakaan vaikuttaa. Meidän, jotka olemme kuvailleet kauemmin ja ehkä nähneet useimmat näistä jutuista, ei tarvitse väheksyä tai jarruttaa tätä kehitystä. On luultavaa, että monet meistä olemme jämähtäneet omiin vahoihin juttuihimme. Sen sijaan on pakko ottaa kantaa - sekä valokuvaajana, että kulttuuritoimen puolesta - siihen, että on olemassa edelleenkin sääntöjä ja lainalaisuuksia, jotka tekevät joistakin teoksista (=valokuvista) parempia kuin toisista. Se, ettei tiedä sommittelusta, väriopista, massoittelusta tms. yhtään mitään, ei todellakaan ole tae siitä, että syntyisi ainutkertaista, uutta ilmaisua. Määrän ongelma on kiistämättä se, että erottuaakseen informaatiotulvasta tarvitaan yhä voimakkaampia signaaleja. Tästä on seurannut se, että kikkaileminen eri tehosteiden tai kehittyneen tekniikan kanssa (vrt. vaikkapa HDR-kuvat pahimmillaan) on ajanut ilmaisun ohi. Jos /kun seuraa eri taiteilijoiden elämäntyötä, on nähtävissä kehityskaari, jossa ilmaisu muuttuu yhä niukemmaksi ja sanoma tiiviimmäksi uran edetessä. Tähän sisältyy lievä ongelma, koska valtaosa katsojakunnasta ei edusta samanlaista/samantasoista taiteellista kehityskaarta, joten kaikesta "turhasta" karsittu ilmaisu voi jäädä vieraaksi ja varmaankin vaikuttaa tylsältä. Tämä kaikki höpinä tarkoittaa sitä, että on parasta antaa kaikkien kukkien kukkia, keskittyä itse kuvaan eikä välineisiin, unohtaa joskus ne perkeleen kohinat, kroppikertoimet sun muut vinjetoinnit ja vaikkapa mennä itselleen täysin vieraan aihepiirin kuavuskurssille. Ainoa asia, jonka tuomitsen kiihkeästi ovat ne tahot, jotka väittävät olevansa ehdottomasti oikessa. He voivat puolestani vetää alahuulensa pään yli niskan puolelle ja nielasta. Ugh.