Vs: D-alueen optimointi Mites on Nikonien kanssa? Olen ollut ymmärtävinäni että D700:ssa kaikki korjailut (pl. valotuksenkorjailu tietysti) on palautettavissa CNX2:sessa.
Vs: D-alueen optimointi Tuonkin voi jälkikäteen valita ohjelmasta, mutta kuten todettu, valotukseen ei voi jälkikäteen vaikuttaa. Otin kaksi kuvaa. A-mode. Ainoa muuttuja oli D-Lightning. OFF 1/60s Max 1/80s Vähentää siis valotusta ettei huiput pala niin herkästi puhki ja histogrammista voi todeta, että mustan taso on noussut. Varjoja on vähän buustattu. Itse en toistaiseksi usko, että valotusta säädettäisiin pikselitasolla. Taisin kyllä lopettaa testien lukemisen reilu vuosi sitten. Mitä liene sen jälkeen onkaan tapahtunut.
Vs: D-alueen optimointi Niin jos avaat nuo RAW:t johonkin, niin onko niissä sitten vaan metadata eri vai onko ihan kuvadata eri? Vai voiko sen jotenkin tarkastaa..
Vs: D-alueen optimointi Vaan vaikuttaako RAW-dataan? Nuo D-lighting asetuksethan voi kumota CNX2:sesta, jos oikein muistan.
Vs: D-alueen optimointi Sikäli kun d-lightningin päälle laittaminen vaikuttaa suoraan valotukseen niin totta kai se näkyy sekä metadatassa että kuvadatassa. Kamera itsessään osaa tuon korjauksen eli kun se merkkaa metaan, että dl on päällä niin tallennettavaan esikatselukuvaan tehdään jo tarvittava korjaus. NX2 kun lukee suoraan kuvadataa niin kun sen asetuksista laittaa dl:n pois päältä niin tuo korjaus voidaan perua, paitsi siltä osin kun dl:n maximiasetus vähenti kokonaisvalotusta. Sitähän ei saa takaisin. Jos sen seurauksena joku pikseli on 0,0,0 niin sille ei voi mitään. Sitä en tiedä miten kamera hoitaa tuon dl:n jos kaikki kokonaisvalotukseen vaikuttavat säädöt on manuaalilla. Ilmeisesti huippuvalot palaa jos on palaakseen ja vain varjopuolta vähän nostellaan.
Vs: D-alueen optimointi No niinpä tietenkin, kysyinpäs tyhmiä! =) Eikös nuo tuommoset toiminnot ole muuten automaattijuttuja? Vai onko niissä joku sellainen D-lighting juttu, joka jotenkin laajentaisi RAW:n sisään ottamaa dynaamista aluetta (eli tekis lokaaleja korjauksia varjoihin ja huippuvaloihin)? Vai voiko kamera olla manuaalilla ja sitten kytkeä tommosen D-R hässäkän päälle? Siinähän sitten näkis vaikuttaako RAW dataan. Siis haen tässä sitä, että jos vaikkapa on 15 EV valoisuuserot edessä, ja RAW:n mahtuu vaikka 13 EV alue, niin joko varjoista tai huipuista leikkautuu. Voipi valotuksella säätää kummasta. No onko nyt kamerassa joku maaginen D-lighting toiminto, jolla saadaan varjot ja huiput molemmat RAW:n sisään siten että lokaalisti varjoja vähän nostetaan tai huippuja lasketaan? Olen luullut että vastaavaa harrastetaan vain kun käännetään RAW jpegiksi.
Vs: D-alueen optimointi Viestin alkuperäiselle kirjoittajalle: Itselläni on a700:nen ja kuvaan asetuksella: D-R+ Lv2. Se pelastaa varjoja, muttei tee vielä kuvasta latteaa ja kontrastitonta. Koita samaa asetusta ja vertaa vaikka D-R off-asetuksen kanssa ja mieti sen jälkeen mikä on sinulle paras asetus (jompi kumpi näistä vai jotain niiden välistä). T: Tomi
Vs: D-alueen optimointi Mites tämä digin dynamiikka käytännössä tulkitaan. Lukemat 11 aina 15 aukkoon kun kuulostavat aika rankoilta. Jopa sellaisilta että herää kysymys million tuollaiselle on käyttöä. Tarkoittaako digin dynamiikka jotain tiettyä kohina-rajaa, vai täysmustan ja puhtaan valkoisen välistä matkaa, onko mukana laskettuna se musta ja valkoinen vai miten tuo oikein katsotaan? Monet filmikuvaajat pitävät zonettajia loiventavine N- -kehityksineen vähän hölmöinä, ja kuitenkaan siinäkään ei mennä loivimmillaan kuin 9 aukon dynamiikkaan, joskus harvoin 10:n, mutta kuvat ovat todella harmaan lattanoita. Se ns. normaali aurinkoisen päivän jyrkkyys on 7 aukon dynamiikka, eli vain hivenen enemmän kuin diafilmi. Hurjalle dynamiikalle tulee mieleen käyttönä vain kovaan vastavaloon kuvaaminen valottaen kohteen varjoista ja antaen muiden sävyjen mennä korkealle, josta niitä sitten pelastellaan takaisin.
Vs: D-alueen optimointi En usko, että dynamiikan korjaus Raw:ta sorkkii, ei ole tarpeen. Mutta tosiaan automaattivalotukseen + ISO-herkkyyteen se voi koskea, jolloin se vaikuttaa sitä kautta kuvaan. Ja jos tuo asetus on Raw:n metatiedossa, niin valmistajakohtainen konvertterisofta osaa kyllä tehdä saman efektin kuvaan. En myöskään usko, että toistaiseksi kennossa tehdään mitään valotukselle pikselitasolla. Perusongelma on edelleen se yksittäisen anturin fotoneita keräävän kondensaattorin täyttyminen, eikä siihen oikein pystytä vaikuttamaan, jollei joka pikselin eteen laiteta suljinta/himmennintä. CMOS-kennoon kyllä tulee hiljalleen lisää rinnakkaista käsittelyä, kohinanpoistoa ja A/D-muuntimia. Ja dynamiikkaa alkaa kennossa olla tosiaan 10-13 aukkoa. Sitä käytetään ihan siihen samaan kuin filmilläkin, valotusvirheiden korjaukseen, prässäykseen, dodge/burn -viuhutteluun ja yksityiskohtien nostamiseen tummista kohdista. Sen sijaan tulosteisiin ei saada juurikaan sen enempää dynamiikkaa esille, joten eipä sitä kaikkea saada näkyviin, jollei tehdä todella lattanoita kuvia. Sitten kun paperissakin on taustavalo, joka häikäisee auringon lailla, aletaan saada todellisia HDR-kuvia esille.
Vs: D-alueen optimointi Kaikki paperille tulostettava, kuvassa sävykkäänä toistuva alue pitää olla 4-5 aukkovälin sisällä, jos halutaan kuvan näyttävän muulta kuin harmaan lattanalta. Näytölläkään ei tule paljoa lisää. Kennon laajasta dynamiikasta on hyötyä siinä, että on olemassa laadukasta dataa, josta tuo puristaminen tehdään. JPEG-kuvaaja hyötyy näistä kameran automaattisista varjo- ja huippuvalokorjailuista, mutta niidenkin hinta on sävykato jossain kohtaa keskialueella kuvista riippuen. HDR on toinen tapa puristaa laajaa dynamiikkaa pienemmästä tuutista sisään. Sen ongelmat lienevät tuttuja kaikille. RAW-kuvauksessa kuvan muokkaajalle jää aitoa työskentelyvaraa. Taito on tehdä asia kuvan osa-alueittain, sillä kaikki globaalit menetelmät hukkaavat sävyeroja jossain kohtaa. -p-
Vs: D-alueen optimointi Entäpä millä kriteerein tuo dynamiikka määritellään? Mistä se alkaa ja mihin se loppuu?
Vs: D-alueen optimointi Varsin hyvä kysymys. Periaatteessa dynamiikka on se valoisuusväli, mikä voidaan vangita kuvaan. Seuraavaksi kannattaa tähän määritelmään lisätä, että valoisuus pitää olla sellaista, että siinä näkyy yksityiskohtia, valoisuuden muutoksia. Vielä kannattaisi olla mukana haluttu tonaalisuus, miten pieniä valoisuuden muutoksia pitää pystyä erottamaan. Eli puntarin koko skaala, viisarin pienin liike ja asteikon lukutarkkuus. Digikennolla löytyy helposti kirkkaan pään raja. Kenno kerää anturiin valoa, fotoneja ja muuttaa ne sähkövaraukseksi kondensaattorilla. Tämä luetaan jännitteenä ulos. Kondensaattorilla on erittäin terävärajainen maksimikapasiteetti ja tämä toimii dynamiikan ylärajana. Yleensä edellinen askel on siististi erotettavissa. Analogia/digitaali -muunnos tuottaa eniten erotuskykyä/tonaliteettia juuri tuolla valoisassa päässä. Tumman pään raja on sitten määrittelykysymys. Periaatteessa kondensaattorista olisi luettavissa varsin pienikin jännite, mutta siihen kertyy helposti häiriöitä kennon omasta rakenteesta, lämpösätelystä ja myös heikko valosignaali vaihtelee satunnaisesti. Häiriötä kutsutaan kohinaksi, satunnaiseksi mittauksen osaksi. Kohina aiheuttaa sen, että ettei kuvan tummista yksityiskohdista enää erota, onko se kohinaa vai oikeaa kuvamateriaalia. Jos jännitteen muutos digitaaliseksi arvoksi tehdään heikosti, voi erotuskyvyn loppumisen aiheuttaa myös "asteikon tarkkuus", käytettäviä numeroita on liian vähän. Yleensä määritellään joku hyväksyttävä varsinaisen signaalin ja kohinan suhde ja lasketaan dynaaminen alue tästä. Jos joku ilmoittaa kennon dynamiikan, pitäisi ilmoittaa myös käytetty alarajan signaali/kohina -suhde (ja ehkä myös tonaliteetti alarajalla, missä se on pienimmillään). Dynamiikkaa voi mitata eri tavoin. Vaikkapa kohinatasoa ensin pimeässä, ja sitten kuvasignaalia eri valomäärillä. Valon omaa kohina käyttäytyy hyvin säännöllisesti ja se voidaan saada laskennallisena tuohon mukaan. Toinen mahdollisuus on kuvata tasaisia pintoja testitaulusta, mielellään taustavalaistusta, jossa on joku 15 aukkoa valoeroa, ja seurata sitten missä kohtaa viereisten pintojen valoisuudet eivät erotu enää toisistaan. Tähän kyllä pitäisi vielä liittää jonkinlainen erotyskykymittaus, jotta tuo todellinen kohinataso saataisiin sieltä näkyviin. Ei tämä sitten filmilläkään ole helppoa. Filmin valoisuuden ääripäissä valoisuus ja filmin tummentuma eivät mene enää lineaarisesti. Joten dynamiikka on periaatteessa ihan mahdottomia määriä, mutta ongelmaksi tulee sitten tonaliteetti, rakeisuus ja miten se dynamiikka saadaan sieltä kehitettyä kuvaksi. Ja kannattaa tosiaan muistaa että vangittu dynamiikka on eri asia kuin esitettävissä oleva dynamiikka. Diafilmi on hyvä esimerkki, se ei pysty vangitsemaan kovin suurta valotuseroa (5-6 aukkoa), mutta hyvän projektorin avulla voidaan esittää huomattavan raju (8-10 aukkoa) valoisuusero, enemmän kuin mitä voidaan vangita. Kun taas digistä saadaan parhaimmillaan hyvinkin tuo 10 aukkoa, jopa varsin siistinäkin, mutta paperille on vaikea saada 4-5 enempää millään.