Oon useasti katsonut hänen kuviaan ja ei mulle oikein aukea? Onhan kuvissa hyviä hetkiä, mutta silti, en ymmärrä. Mikä hänestä tekee niin hyvän?
Kävin joskus näyttelyssä. Yksittäiset kuvat eivät niinkään innostaneet. Teknisesti surkeita, valotuksesta ja vedostuksesta ei HCBllä ollut hajuakaan. Ei hän tosin itse kuvia kehitellytkään. Joku laborantti hoiti kehitykset ja vedostukset. Useimmiten filkat kai oli valotettu niin pieleen, ettei kunnollista vedosta pystynyt kukaan tekemään. Näyttelyssä oli myös lehtien aukeamia HCBn tekemistä reportaaseista. Ne olivat aika hienoja. Kuvat kertoivat aiheestaan monipuolisesti ja siten vaihtelevasti, että eri kuvakulmia ja rajauksia käyttäen kokonaisuudesta oli saatu aikaan enemmän kuin osiensa summa. Minusta juuri ne osoittivat kuvaajan taitoa enemmän kuin yksittäinen "ratkaisevan hetken" kuva. Vaikkapa dokumenttisarja ranskalaisten natsimyötäilijöitten kohtelusta sodan päättyessä on aika lailla ladattu täyteen ns. kertovaa sisältöä.
Katsotaanpa vaikka tuota kuvaa. Tilanne. Ihmisten ilmeet. (Kuvassa kaiketi kuulustellaan saksalaisille tietoja toimittanutta.) https://amateurphotographer.com/wp-...7/2011/08/Dessau_by_Henri_Cartier_Bresson.jpg
Kannattaa laittaa Googlen kuvahakuun tuo "henri cartier-bresson dessau". Saksalaisen keskitysleirin jälkiselvittelyssä esille nousseet tunteet tulevat kuvakoosteessa aika monipuolisesti esiin.
Se on hyvä, jos ymmärtää, ettei ymmärrä jotain. Eikä suoraan tuomitse. Tässä ollaan perimmäisten kysymysten äärellä: mikä tekee mistään hyvän? Jos nyt vaikka rajataan kysymys pelkästään valokuvaan. Tätä on joskus hyvä jäädä miettimään. Jokaisella lienee se oma määritelmänsä tuohon. Katselee sellaisia kuvia, joista nauttii ja koettaa ymmärtää niitäkin, joista ei välittömästi pidä. VTS-metodi voi toimia keinona mielen selventämiseen.
HCB, katukuvauksen/kuvajournalismin uran uurtaja. Vallitsevan latteahkossa valossa ilman salamoita, vaiston varaista surrealismia. Muistaaksein 10-15 vuotta sitten ihmeteltiin sen "railowsky-arki-sirkus" kuvan suosiota. Taustallaan sirkusjuliste <> etualalla lätäkössä puolikkaita vanteita. Heebo koittaa ylittää vedenpaisumuksen mahdollisimman vähäisellä vuotavien saappaidensa sisäisten sukkien kastumisella, peilipintaisesta lammikosta pilkottavaa lappeellaan väreilevää tikapuuta käyttäen (tuttu juttu jokaisen kokemusmaailmassa, vesiloikan lyhentämiseksi, vähän niin kuin juostaisiin sateessa, jotta kastuttaisiin norminopeutta vähemmän). Valokuvien sisältöjä vois kai verrata vaikkapa klassisen kitaran soittoon, pieniä eroja tulkinnoissa, sävyjä, jotka ei jokaisen korvissa soi samalla värinällä. Ihanteet vaihtelee eri aikakausien mukaan, ja hyvä noita on myös pohtia, jottei historiaa kirjoitettaisi pelkästään voittajien/menestyneiden/huhujen/algoritmien ehdoilla. Kollektiivisesti kehittyvää sisältöä elämään.
Varmaan tuossa on jossain määrin myös sellaista ”Keisarin uudet vaatteet”-ilmiötä. Eli, kun joku taiteilija on saanut maailmalla tunnustusta töistään, niin ehkä ainakin osa ihmisistä ei halua ainakaan julkisesti olla eri mieltä, jotta ei vaikuttaisi jotenkin sivistymättömältä ja taidetta ymmärtämättömältä.
Smak och tycke är olika. Taiteesta on vaikea sanoa viimeistä totuutta. Mielipiteitä voi olla. Siksi taide onkin juuri niin kiehtovaa.
Mulla oli HCBeen valokuvajuliste seinällä ennen kuin edes tiesin kuka HCB oli ja kuvasin Felicalla. Kuva vaan oli niin hyvä. Toisaalta siksi en harrasta katukuvausta koska ymmärrän sen haasteet, enkä pääsisi edes lähelle HCBeen tasoa vangita tilanne.
Pitää perehtyä noihin hcb kuvasarjoihin. On totta, että onnistunut ja tasalaatuinen ja tasalaatuiset kuvasarjat kertovat enemmän kuin yksittäinen, satunnaisesti onnistunut kuva. Lisäksi, ei varmastu hcb kuvia huonommaksi tekisi se, että ne olisivat tarkkoja
Äläs ny, saat kaikki Leicauskovaiset kimppuusi. Eihän M-Leican käyttäjä voi epäonnistua.... Paitsi, ehkä, mitä nyt just valotus ja tarkennus voi tietysti mennä vituralleen. Muuten ei kyllä....
Leica on hieno laite, mutta on paljon asioita joihin se ei sovi. Pukukenkäkin on eri tarkoitukseen kuin kumisaapas.
Epätarkka/tarkka, vireessä/epävireessä. Jos joku on omalla aikakaudellaan oikeen taitava, satunnaisesti epävireisellä kitarallakin saa ihan riittävästi aikaan (mestarit tarvitsevat aina taustajoukkoja, roudareita, mix/fixsaajia, vedostajia…). . . . Hyvinki raikas topiikki (vertailua, sotien jälkiselvittelyä, hyvyyden määritelmää, keisarien vaatteista sivistymättömyyden uhkaa?, laikakameroiden ominaisuuksia,-)
Aivan. Kaikki tietävät, että Neil Armstrong oli eka ihminen, joka astui Kuun pinnalle. Vähemmän tunnettuja ovat sitten ne 400000 muuta henkilökunnan jäsentä, jotka tarvittiin saamaan hänet sinne.
BTW, tänään taas oli jossain FB-ryhmässä keskustelua. Joku oli julkaissut kadulla otetun kuvan, ja moralistijoukko julisti nuppi tutisten, että hyi HYI, ei semmoista saa tehdä ilman asianomaisen lupaa. Siitä taas tuli mieleen muinainen juttu ruotsalaisesta lehdestä. Cartier-Bresson oli käymässä Ruotsissa, kait jonkun valokuvaajajärjestön vieraana. HCB räpsi kuvia tavalliseen tapaansa, ja isännät valistivat, että Ruotsissa on tapana kysyä lupa kuvattavalta. HCB oli ällikällä lyöty, ja naurua piisasi. Hänen kuvauksestaanhan ei olisi tullut koskaan mitään, sehän perustui täysin kohteen havainnoinnille ja hetken metsästämiselle ilman, että kuvauksen kohde tietää häntä kuvattavan. Lehdessä esitettiin jonkinlaisena päivän pilana, että HCB sitten opetteli sanomaan ruotsiksi "anteeksi, saanko ottaa teistä kuvan?" ja hoki sitä kuvatessaan. (Mahdollisia vastauksia hän tosin ei tainnut ymmärtää...)
Itse olen aina ihaillut Cartie Bressonin kuvia, ja ihan vain sen tähden miten hän on saanut ikuistettua juuri sen parhaan näkymän ja hetken koko ajan muuttuvasta asetelmasta. Teosten arvoa lisää se, että käytössä ei hänen aikanaan ollut automaattitarkennusta, ja tarkennus oli tehtävä arviolta etukäteen sen mukaan miten kohteet liikkuvat ja millä etäisyydellä kuvan keskeinen kohde (kasvot, ilme, asento tai liike) on juuri sillä oikealla hetkellä. Jotta tarkennus olisi edes siedettävä riittävän laajalla etäisyysaluella, oli käytettävä pientä tai keskikokoista aukkoa, jolloin valotusaika ei voi olla se nopein mahdollinen, ja kohteiden liike näkyy epäterävyytenä. Toisaalta kohteen liikkeestä johtuva epätarkkuus voi olla jonkin mielestä haitta, ja toisen mielestä se taas elävöittää kuvaa. Mittaesinkamera normaaliobjektiivilla, olipa se millainen Leica tahansa, ei ole mitenkään verrattavissa nykyisiin nopealla automattitarkennuksella, nopealla sarjakuvauksella ja takanäytöllä varustettuihin. Nykykameroillahan voit käytännössä kuvata takanäytöltä kohdistaen videota, esimerkiksi 30 kuvaa sekunnissa, ja sitten poimia nauhoituksen ruuduista juuri sen oikean hetken tarkaksi valokuvaksi. Olisi ollut hauska nähdä hänen työskentelyään, sitä miten paljon hän käytti etsintä ja miten paljon "ampui" lonkalta tai oliko käytössä jokin ns. urheiluetsimen kaltainen kameran päälle asennettava rautalankakehys, jolla voi kohdistaa kameran riittävän tarkasti mutta nopeasti niin, ettei tarvitse nostaa kameraa silmälle näkökenttää peittämään ja pystyy paremmin seuraamaan tilanteen kehittymistä etsimessä näkyvän kuva-alan ulkopuolella sekä laukaisemaan juuri sillä oikealla hetkellä. Oma kokemukseni varsinkin urheilu- ja katukuvauksesta on, että parhaat hetket saa kiinni yleensä sillä, että kohdistaa kameran mm. taustaan nähden sopivasti ja sitten vain keskittyy seuraamaan tilannetta. Se oikea hetki tulee tai on tulematta, mutta se jää huomaamatta tai sitä ei osaa ennakoida tai siihen muutenkaan ei ehdi reagoida jos keskittyy tähtäämiseen kameraa näkökenttänsä edessä pitäen.
En välttämättä ole maailman kovin Cartier-Bressonin fani, mutta ainakin tässä kirjassa on ihan kelpo potretteja. Seassa joitakin hieman epäskarppeja potretteja joo, mutta terävyyshän tunnetusti ei välttämättä ole se tärkein tekijä. Vuosia sitten kävin katsomassa hänen kuviaan Ateneumin näyttelyssä. Minuun teki vaikutuksen se, miten hyviltä pienet vedokset voivat näyttää.
En ole HCB:n tuotantoon kovin syvällisesti tutustunut. On kuvia, jotka koskettaa/ovat jääneet mieleen, ja sitten sellaisia, jotka ei aukea ollenkaan - tai niiden minulle kerrottu erinomaisuus. Ehkä pitäisi peilata oikeastaan vain historian kautta. Ylipäätään Cartier-Bresson sattui aloittamaan valokuvaamisen samaan aikaan kun aikakausilehdet kokivat jonkinlaisen murroksen kuvituksen suhteen. Ja tietenkin Magnum perustettiin vastaamaan kysyntää - kuinkas muutenkaan. Ja olihan se Leica tullut. Elämä oli leppoisampaa tuohon aikaan. Aika kulki samaa rataa kuin nyt (lähes), mutta aikakäsityskin - tai sen ajan seuraaminen - oli muuta. Ei ollut mm. kamerasaitteja, joista lukea Best Camera in 1933 jne. Kuten Lifen perustaja esitti: "to see life; to see the world; to witness great events; to watch the faces of the poor and the gestures of the proud; to see strange things". Lainaus tuolta: 5.2 History of Magazine Publishing – Understanding Media and Culture Tuo tietysti, että monet sarjat on enemmän kuin osiensa summa voi pitääkin paikkaansa. Varmaan Cartier-Bressonilla auttoi monessa yleinen taiteen tunteminen/tutkiminen; kompostitio jne. oli hyvin hallussa. Monissa kuvissa on sellaista jännitettä, joka varmaan oli siihen aikaan valokuvassa uutta. Ja myöhemminkin. Toisaalta se ratkaiseva hetki kuului varmasti tavallaan brändiin, ja sen rakentamiseen. Ehkä lähti elämään omaa elämäänsäkin..? Ja ainakin minun on vaikea uskoa, etteikö HCB olisi myös tavallaan käyttänyt hyväkseen kuvataidetaustaansa rakentaessaan kuvia ja sarjoja.