Auringonlaskukuvauksen kuninkuuslaji on ns. vihreän välähdyksen kuvaaminen. Ilmiö kestää noin sekunnin - oikein suotuisissa olosuhteissa jopa kaksi. Ilmakehän optiikan ominaisuuksiin kuuluu, että ihan viimeinen vilaus laskevasta Auringosta on vihreää valoa. Sen voi nähdä - ja kuvata - ihan missä vain, mutta helpointa on, jos Aurinko häviää meren taa. Lämpötilat (ilma ja vesi), jotka suosivat kangastuksien syntyä, auttavat asiaa. Kerran onnistuin auttavasti - ei nyt niin kovin hyvin, mutta toistaiseksi ei ole toista sattunut kohdalle. Ruudut on päivätty 12. 2. 2004. Green flash - Wikipedia
Sen kun kuvaa sarjaa, ja ihmettelee sitten jälkeenpäin Jos odottelee kameran kanssa, että ilmiö näkyy, se meni jo.
Erinomainen aihe. Joskus teininä luin novellin jonka teemana oli tuo vihreä väläys. Kun sain hankittua oman kameran niin yritin taltioida sitä (lähinnä diafilmeille) vuosia. Järviseudulla, Saimaalla ja merenrannoilla Suomenlahdella sekä Atlantin rannikoillakin. Vasta paljon myöhemmin onnistuin, kohtuullisesti, veneillessäni Suomenlahdella. Nykyajan videointilaitteissa on dynamiikka ja värintoisto saavutettavissa jo niin hyvin että aion vielä yrittää paremmin saavuttaa ilmiön tallenuksen - liikkuvana kuvana.
Haasteellinen juttu. Paikkoja, joissa aurinko laskee mereen on aika vähän, ja Suomenlahdella on kai mentävä ulkomerelle. Lisäksi lämpimän veden aikaan horisontissa on useimmiten vesihöyryä niin paljon, ettei oikein tarkkarajaista horisonttia erotukaan. - Jossain Porin kulmilla mahdollisuudet ovat paljon paremmat, ellei voi viettää paljoa aikaa keskellä Suomenlahtea.
Niinpä. Joskus hyvin hitaalla veneellä tuli mentyä vaarallisen liki laivaväylää ja tajusin siirtyä taikaisinpäin ennenkuin venäläistankkeri puski yli Kajakillakin... Yks hupi oli, aikoinaan, loppukesäisin/syksyisin bongailla ruotsinlaivoja. Ja isompiakin, risteilylaivoja, kun pimeät illat. Niiden valot olivat vaikuttavat mustalla merellä ( ei Mustallamerellä). Sain jopa tärisyttävän töötin tervehdykseksi kerran. Muuten niin ihanan metelittömän merimiljöön keskellä. Kun muutama mailin, Helsingin rannoiltakin, matkaa jää kaupungin äänet mukavasti pois. Ihminen kokee rauhaa. Noitakin kuvaisi, nykylaittein, paljon onnistuneemmin. Ehkä vielä innostuu?
Asiaan mitenkään liittymättä... tuosta tuli mieleen muinainen hiihtoreissu jäällä. Ulkoilutin koiria hiihdellen Vuosaaren ulkopuolella. Alkuun mentiin lujaa muutama kilometri, kaksi koiraa menohalut ja veto päällä. Pienessä hujauksessa oltiin jossain Kuivan Hevosen takana. Takaisinpäin piti sitten ihan hiihtää. No, välissä oli tietysti väyläkin, mutta aika vahvassa jäässä. Siinä jotain Hanskisen kallioita ihaillessa alkoi kuulua ryminää Harmajan suunnalta - jäänmurtaja, perkele.... Oli jonkunverra tukka märkänä, mutta ehdittiin väylän rannan puolelle ennen kuin laiva oli kohdalla. Tiedä sitten olisivatko ottaneet kyytiin, jos olisi yrittänyt liftata.