Sattui silmiini tällainen määritelmä: Kromaattinen aberraatio eli akromaattisuus näkyy kuvassa tummien ja vaaleiden alueiden rajakohdissa värillisinä raitoina. Hyvässä objektiivissa tämä virhe on jo itses-sään lähes olematon, mutta onneksi monet nykyiset kuvankäsittelyohjelmat osaavat myös korjata sen. •Akromaattisuus – virhe, jossa valon eri aallonpituudet (värit) tait-tuvat hieman eri pisteisiin (kromaattinen virhe); virhe kasvaa kuva-alan reunoja lähestyttäessä; aiheuttaa sini-keltaisia tai puna-vihreitä väriraitoja voimakas-kontrastisiin yksityiskohtiin.
Kvartsia ja fluoriittia yhdistämällä on mahdollista laatia erinomaisen hyvin värikorjattuja objektiiveja. Hankaluutena optisen laadun fluoriitin saatavuus, käsiteltävyys ja hinta. Vuonna 1839 Joseph Petzval suunnitteli ensimmäisen objektiivin laskemalla, lähtökohtanaan silloin saatavana olevat vähälukuiset optiset lasilaadut. Apunaan hänellä oli 11 matemaattisesti osaavaa sotilasta. Valokuvauksen nuoruusvuosina reunaehtoja aiheutti myös se, että emulsiot olivat herkkiä vain ultravioleteille ja sinisille säteille. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä objektiivit suunniteltiin Saksassa monasti siten, että lähiseutujen matematiikan opettajat ja varttuneemmat opiskelijat palkattiin kesäksi laskemaan optisia valonsäteiden laskuja. Zeissilla ensimmäinen objektiivi, joka laskettiin tietokoneella, oli Biogon 5.6/60, jota käytettiin Hassebladiin liitettyinä kaikilla kuulennoilla. Tämän objektiivin matemaattinen laskenta tehtii kahdessa viikossa alkuvuonna 1969. Ainakin Yhdysvaltain viimeisimmissä tiedustelusatelliiteissa käytetään pääosin peilioptiikaa, jolloin värivirheiden osuus ei muodostu rajoitteeksi.
Enpäs ole nähnyt tuota määritelmää noin päin. Kielellisestihän se on looginen, a- etuliite tarkoittaa usein kieltoa (anomalia, asymmetria jne.), joten akromaatti sen logiikan mukaan on ilmiö, jossa värit eivät taitu samoin. Tavallisesti akromaattinen taitaa tarkoittaa päinvastaista, kromaattisen aberraation puuttumista.
Niin, a (α) on kreikan kielen prepositio, joka tarkoittaa 'ilman'. On todella outoa, että mainitun määritelmän keksijä on käsittänyt sanan merkityksen täysin päinvastaiseksi. Vielä oudompaa on, että hän on valokuvauksen ammattilainen. http://mikropc.net/rml/arkisto/mikropc/pdf/2101201042.pdf
Akromaattiset linssit ja objektiivit tarkoittavat (kuitenkin kaikkialla) tästä virheestä (verraten) korjattuja. Kotimaiseen Wikipediaan on joku laittanut: "1700-luvulla optiikan tutkimus koki jonkinlaisen laman; optiikan perusteet oli luotu eikä suuria läpimurtoja tapahtunut. Käytännöllisellä puolella taas keksittiin akromaattiset linssit, joiden mahdollisuutta Newton vahvasti epäili. Linssityypin keksi ensin vuonna 1733 Chester Moor Hall ja vielä toisen kerran vuonna 1757 John Dolland." Kannattanee verrata: Achromatic lens - Wikipedia
Jonniinverran hassu lausuma, tuo "lama 1700-luvulla". Ensinnäkin, Newtonin Opticks julkaistiin 1704, ja sitä pidetään tieteenhistorian merkkiteoksena, 2-3 tärkeimmän kärjessä. Se poiki tietysti runsaan joukon muita tutkimuksia. Keskeinen ongelmahan oli valon liikkuminen avaruudessa, ja siitä oli kaksi kilpailevaa teoriaa. Vieläkin jossain silloin tällöin mainittu eetterihypoteesi on tavallaan Newtonin perua. Eulerin Nova Theoria ilmestyi sitten 1746, ja johti taas vilkkaan jatkotutkimuksen syntyyn. Tietenkään ihan taittumislain kaltaisia perusjuttuja ei enää ollut keksittäväksi, ne kun oli jo saatu kirjoihin.
Nyt kun vaihteeksi muistin kirjautua tännekin suuntaan, niin pari peruskäsitettä optiikkasuunnittelusta: Pitkittäinen värivirhe: optisen akselin suunnassa syntyvä värivirhe. Poikittainen tai lateraalinen värivirhe: optista akselia kohtisuoraan vastassa oleva värivirhe. Eli tämä on siis se joka näkyy kuva-alueen reunalle siirryttäessä kasvavana virheenä. Akromaatti: korjataan optisen akselin suunnassa sininen ja punainen päällekkäin. RSS akromaatti: yllä olevan ja apokromaatin välissä oleva vaihtoehto, RSS tulee sanoista reduced secondary spectrum. Suurin osa kameraobjektiiveistä on tyypillisesti näitä. Apokromaatti: korjataan optisen akselin suunnassa (yleisesti ottaen) sininen, vihreä ja punainen päällekkäin. Superakromaatti: korjataan optisen akselin suunnassa neljä aallonpituutta päällekkäin. Yleensä apokromaatti kattaa välin 400 - 700 nm. Superakromaatti on taas yleensä laajakaistaisempi, jotain 400-1000 nm. Lateraalivärivirhe täytyy korjata näistä vielä erikseen yleisesti ottaen. Apokromaatti ja superakromaatti nimittäin eivät ole takeita siitä, että lateraalivärivirheitä ei syntyisi. Miksi kaikki linssit eivät ole apokromaatteja? Koska niiden tekeminen menisi paljon kalliimmaksi ja materiaalivalikoima olisi rajoittuneempi. Valetun lasin taitekertoimen käyttäytyminen pitää olla paremmin tiedossa ja mitattu, ennen kuin apokromaatteja ja superakromaatteja kannattaa edes ruveta miettimään. Anomaalisen dispersion laseja pitäisi laitella lisää objektiiveihin, ynnä muuta pientä lievää sievää ongelmaa.
Alkuperäisen postaukseni tarkoitus oli tuoda esiin valokuvauksen ammattilaisena itseään pitävän absurdi väite, että akromaattisuus on synonyymi kromaattiselle aberraatiolle.