Tiedän, että täällä on useita analogisesti ja asiaan vihkiytentiä jäseniä. Onko kenelläkään tietoa Sharp optonica sarjasta? Mitä tärkeää levysoittimimen hankinnassa tulee huomioida, jos äänirasia on riittävän hyvä? Onko levykelkan painolla väliä? Noissa vanhoissahan ne painavat kuin synti. Entä vahvistimessa? Kitara- ja studioääniharrastaja sanoi, että kaikista paras olisi hyväkuntoinen 1970-luvun laite, jossa ei ole d/a muunninta. Olisiko suositella kaiutinmallia ja merkkiä, mielellään pienikokoista, joka soi kohtuullisellakin äänenvolymilla. T Jukka
Tällaisen jos vastaa, jää niin paljon sanomatta, että ihan hirvittää. Saisi yhden päivän kirjoitella. Hifiharrastajien yhdistyksellä on oma fooruminsa jota voin suositella tällaiselle kysymykselle. terveisin jäsen Mulla on mm. Sansui 1000A ja Luxman 55A. Sen voin sanoa, että jos vanha laite toimii, se on kiva, mutta kuinka se on uutena toiminut, on usein ihan eri juttu. Olen vaihdellut komponentteja mainituista laitteista ja se on ällistyttävää kuinka isoja muutoksia tulee välillä, kun sattuu oleellisen konkan tai vastuksen vaihtamaan - sellaisen mikä tavallisin yksinkertaisin kotimittauksin ja korvakuulolta oli muka kunnossa.
Mitä mieltä yleensä olet siitä ajatuksesta, että ääni on analoginen alusta loppuun verrattuna nykyiseen ykkösnolla signaaliin, joka sitten palautetaan d/a muuntimella?
En oikein tunne digitaalisia vahvistimia, mutta perinteisesti kotihifin yhteydessä kyse on äänilähteen digitaalisuudesta, joka tuli kuluttajille rytinällä cd-levyn muodossa 80-luvulla. DA muunnin on siis jo cd-soittimessa (tai muuten ennen esivahvistinta) ja siitä eteenpäin kaikki on analogista. Muuta noin heittona, mikäli digipiuhan voisi kytkeä pääkoppaan, digitaalisuus sopisi ihmiselle. Mutta niin kauan kuin meillä on korvat, joudumme kuuntelemaan ääniä ilman välityksellä korvilla. Mitä tulee siihen että kaikki olisi analogista, on nykyään harvemmin mahdollista. Sellaisia äänitysstudioita toki on, missä on vanhaa tekniikkaa siten käytettävissä, että tallenteen teko on katkeamattomasti analoginen vinyylille saakka.
Joo, tuota viimeistä kohtaa en ajatellutkaan. On kyllä aika varmaa, että tosiaan kaikki äänitetään digitaalisesti, vaikka tehtäisiin Lpeelle. Eli taitaa koko ajatukseni analogisesta äänestä pelkkää hifistelyä
Olen siirtänyt kaikki CD:t pois olohuoneesta, kuuntelen jälleen pelkästään vinyylilevyjä ja niissä aion pysytellä nyt ja tulevaisuudessa. Itse etsiskelen laadukasta 70-80 -luvun vahvistinta vanhan Denon PMA-777 tilalle. Joku nätillä puukotelolla joka sopisi Linn Sondek LP12 -levarini ja Infinity Kappa 8.2i -kaiuttimieni kanssa. McIntosh MA 6200 olisi erittäin kiva, mutta on erittäin vaikeata löytää sellaisen mikä toimisi 220 voltilla. En edes ole varma onko näitä valmistettu Euroopan markkinoille. Luxmanilla on joitakin hienoja malleja, mutta kuten kamerapuolella, vierastan kaikkea mitä tulee Aasiasta.
Kyllähän se niin on, että kaikki mikä on digitaalisesti äänitetty voi analogisesti toistettuna pystyä täydellisimmillään siihen digitaalisen tasoon, useimmiten tietysti sen alle. Analogisestikin nykyäänkin äänitetään, sen tiedän, ainakin joitain levyjä rinnakkain digitaalisen kanssa, jos on tarkoitus julkaista molemmilla tavoilla. Harvinaista se on, enkä oikein tiedä onko siinä mitään mieltä...
Tiedä mitä sitten on harrastaja tarkoittanut. Digitaalisten tulojen ja d/a-muuntimen perusteella vahvistimia ei voi jakaa hyviin ja huonoihin. Normaalistihan vahvistimissa on edelleen myös analogiset tulot ja reitti. Varsinaiset digitaaliset vahvistimet taitaa olla vielä poikkeuksellisia harvinaisuuksia ainakin hifi-luokan stereovahvistimissa.
Mä kävin tuolta http://www.kallionretro.kotisivukone.com/ hakemassa oman Yamaha CR-420 viritinvahvistimeni kun nurkille muutettiin. Oikein kaunis puuta ja metallia. Siellä oli pari Mamiya 645:kin ikkunassa, mutta nyt ohimennessä lieni hävinny.
Sisustuselementteinä ei kannata unohtaa Tandbergin TR1010 tai TR-2055 ja Saloran 2000 mallejakaan- Saloran suurin ongelma on ollut DIN liittimien huonot kontaktit. Noissa molemmissa äänen sointi on kuitenkin hieno verrattuna 1980 (ja 1990) luvun laitteisiin, jolloin siirryttiin pitkälti "erillisiin pakettilaitteisiin", Tandbergillä oli paljon muitakin laatulaitteita. Jos sisustuselementtejä kaipaa kannattaa katsastaa myös B&O valikoima!
QUAD 33-sarjahan on pieni ja hyvin soiva. Vaikea ehkä löytää hyvää satsia suomenniemeltä. Levykelksta käytettiin tuohon aikaan nimitystä levylautanen. Sen painoon en osaa ottaa kantaa, mutta mahdollisesti siihen aikaan sen aikaisilla moottoreilla sillä olisi ollut merkitystä nopeuden pitämiseen mahdollisimman tasaisena. Garrard oli hyvässä maineessa, mutta ehkä tuo levysoitin kannattaa ostaa uutena?
Hyviä, kunnostettuja soittimia on aika mukavasti tarjolla. Käytetyistä jotkut jopa kohtuullisen järkevän hintaisia, sillä monet vanhat kunnon merkit (jos niitä ylipäänsä saa) ovat kalliita. Kts. vaikkapa täältä: - http://www.kallionretro.kotisivukone.com/3 - http://www.classicaudio.fi/levysoittimet Mitä tulee ominaisuuksiin, on tietysti hyvä tarkistaa että laitteen vetohihna / vetohihnoja on edelleen saatavissa (ellet osta suoraveto-Technicsiä, joita saa taas uusinakin). Uusiin tai uudehkoihin Dual-levysoittimiin, joissa on hyvin kevyt äänivarsi ei kannatta ostaa raskasta rasiaa*. Se ei toimi hintansa edestä, vaan valitse esim. Ortofonin mallistosta niin hyvä kuin kukkaro kestää. Itse soitin kestää lähes ikuisuuden. Toisaalta Luxmanilla ja Dynacolla on erittäin kauniita soittimia, joita on myös kiva katsella. *[ Ko. syystä mulla seisoo käyttämätön Stantonin huippurasia, koska en voi laittaa sitä Dualiin ;( ] Pro-Jectillä ja Rega Planarilla on ihan järkevässä hintaluokissa hyviä soittimia. Toki todella kalliitakin löytyy ko. merkeiltä, mutta silloin koko äänentoistoketjun täytyy olla todella kunnossa. Vaatii aikaa, perehtymistä ja loputtomasti rahaa. Itse olen vuosikymmenien varrella tullut siihen tulokseen, että parempi keskittyä musiikkiin kuin viimeisen päälle pilkun viilaamiseen. Mutta sellainen asia kannattaa erityisesti ei-klassisen musiikin osalta ottaa huomioon, että jos kuuntelet aitoja 60- ja 70-lukujen LP- levyjä (etkä uudelleen miten/kuten masteroituja uusintapainioksia), kannattaa kuunnella niitä myös ko. vuosikymmenien kaiuttimien kautta. Levyt kun on miksattu siihen audiomaailmaan, mikä oli tuolloin vallalla. Jos taas haluat herkutella hifisteille tehdyillä äänitteillä, on kuitenkin joku muu kuin kuin skarppi monitorikaiutin kotikuuntelussa miellyttävämpi todellisessa arkielämässä. Toisaalta Big band-musiikissa on esim. isoissa, vanhoissa Tannoy-kaiuttimissa ilahduttavan paljon ilmaa ja tilaa sekä vaskien säihkettä. PS. Jos mahdollista, varaa muutama satanen kunnon kuulokkeisiin. Äänirasiaan liittyen on rasian sähköinen sovitus vahvistimen tuloliitännän kanssa tärkeä. Lähinnä siksi, että liian korkea tuloliitännän kapasitanssi aiheuttaa taajuusvasteeseen yläpään kuultavaa diskantin laskua. Jos haluat hifistellä, kannataa ostaa erillinen RIAA-etuaste (melkeinpä kaikissa viritinvavistimissa levysoitintulo on sangen yksinkertainen), jolloin voit liittää sen mihin tahansa linjatasoiseen tuloliitäntään vahvistimessasi tai muihin vahvistimiin.
Japanilaismerkkien tusinamalleista löytyi vielä 80-luvulla yllätyksiä. Innostuin vielä ostamaan Nikko NP-800 suoravetolevarin, muovinen runko, Audio-Technica äänirasiana, nopeuden hienosäätö jne. Mutta ääni melko lattea. Käyttöohjeissa ei lukenut muuta kuin että tietty lukitusruuvi piti avata. Nämä tietysti tein, mutta ei. Täytyi ruveta tutkimaan juttua paremmin. Pohja auki, niin koko koneisto oli siinä. Ja kun sitä vähän aikaa katseli, rupesi homma hahmottumaan. Selvästi vehkeessä oli runkojousitus. Siinä erottui kolme kiinnityskohtaa, jossa jokaisessa oli levyjousipakka valmiina. Niissä kohtii oli vaan siihen rungon valuun kuuluvat "sillat", jotka piti rungon jäykkänä. Järki sanoi, että niille silloille antaa vaan rautasahan terää, rupeaa homma toimimaan. Näin tehtiin, samalla tutkin niitä jousipakkoja. Jokainen oli kiinitetty toisesta päästä ruuuvilla runkoon, toinen pää nojasi vapaasti runkoon. Jokaisessa jousipakassa oli kolme lehteä hyvin rasvaa välissä. Kokeilujen jälkeen päädyin ratkaisuun, että kaikista pakoista yksi lehti pois ja sitten pakka takaisin kiinni. Sitten pohja takasin kiinni ja tetsaileen. Upeesti soi, bassot ja diskantit kuului hienosti erikseen, eikä runkoon koputukset kuulunut kaiuttimista. Muutenkin vehjes oli aika hienoa tekoa, vaikka olikin semmonen muovimysteeri. Loppukatkaisu oli toteutettu aika hienostuneesti magneettikytkimellä, kytkin oli rungon sivuun kiinnitetty, ja kun koneiston tietty kohta tuli hollille, käynnisti äänivarren palutuksen, hydraulinen nosto, palautus ja loppukatkaisu. Levylautanenkin oli aika painava ja ihan suora. Levari koki sitten kohtalonsa vuosia myöhemmin vaimon työkaverien kokoontumisessa, jossa viiniäkin oli maisteltu, oli saanut jotain päällensä oikeen kunnolla. Alkoholilla on tosiaan joitakin haittoja.
Wheel näyttää minimalistisuudessaan vallan hienolta. Niinkuin B&O Beobram4000 soitinkin. http://www.thevinylfactory.com/wp-content/uploads/2015/05/Screen-Shot-2015-05-22-at-12.39.46.png http://www.hifinews.co.uk/news/article/bo-beogram-4000--vintage/20556 Mutta eikös noissa tangentiaalisissa ripustuksissa ollut geometrinen ongelma, koska kaiverruspäät eivät ole olleet tangentiaalisia? Vai oliko se niin että tuolla ratkaisulla koitettiin korjata tavallisen äänivarren virhe?
Ymmärtääkseni kaiverruspäät olivat tangentiaalisia - ainakin myöhemmässä vaiheessa. Tosin se virhe on paljon pienempi kuin se, että levyä prässätään huonolle vyylille 5000 - 10 000 kpl samasta äitiöstä.
Tommoset oli joskus 70-luvun loppupuolella, nauhuri oli jo -76 hankittu, noista kahdesta muusta en enää muista. Levarin tilasin ihan TM:n Hifiuutisten perusteella, oli hienon näköinen mulla oli varmaan ihan ensaimmäisiä tässä maassa, ainakin jouduin odottamaan jonkun kuukauden ennen kuin niitä saapui. Seuraava on surkean laatuinen kuva, mutta jollain tavalla kaduttaa, etten pitänyt noita Marantzeja