Filmikuvauksen hengessä ja syvässä ytimessähän tässä ollaan! Ainakin minulle tuli mieleen hyvinkin elävästi se miten vähävaraisena harrastajana piti filmiaikana jokaisen ruudun kustannusta miettiä. Yleensä ei ollut varaa laukoa filmikameraa noin vain harjoittelumielessä, kaikenlaisista teknisisitä kokeiluista puhumattakaan. Ihan kuten metsästyksessäkin. Laaki ja vainaa. Ei niitä patruunoitakaan harjoitteluun riittänyt. Onneksi kuvasommittelua saattoi harjoitella piirtelemällä, ja yksi varttuneempi harrastaja neuvoi kantamaan aina tyhjää diakehystä paidan rintataskussa. Jos sitten missä tahansa sattui eteen mielenkiintoinen kohde, saattoi ilman kameraakin sommitella kylmälaukauksia raamin läpi katselemalla.
Totta tämä. Itse en ehkä niin paljon kustannuksia mieti, vaan lähinnä että on paljon työtä kehittää filmit. Ei ole kovin mielekästä kehittää filmejä, joissa jo valmiiksi tietää että on pelkästään räpsyjä. Siksi liipasinsormi ei ole ainakaan minulla ikinä ole ollut kovin herkkä. Toisaalta pitäisi pitäsi ilman muuta kuvata enemmän, sillä ne kohtalaiset tai jopa parhaat kuvat tulevat usein täytenä yllätyksenä, ruuduista joista ei ole etukäteen suurempia odotuksia.
Viimeisellä interraililla 1992 otin 30 pitkää mustankalpeata ja 20 pitkää Kodachromea, olen aina tykännyt kuvata
Minulla kävi digin kanssa siten, että kuvamäärä väheni, kun tuli takanäyttö, vähemmän laukauksia kuin filmiaikana ja paljon enemmän harkintaa. Ja paljon enemmän kuvia joita pidän katselua kestävinä ja toki digin ansiosta sellaisia ääriolosuhteita voi kuvata ja onnistua mitä ei ikinä filmillä olisi edes harkinnut (puhumattakaan siitä, että hiilikuituistakaan jalustaa ei jaksa enää raahata mukana, joko kuvan saa ilman tai antaa olla ottamatta. Uskomaton on tapahtunut, tosi vähässä valossa saa kuvia.. käsivaralta).
Myös minun havaintoni on, että digillä tulee vähemmän hutikuvia. Nykyisten digien erinomainen automaattitarkennus toki sekin erehtyy joskus, mutta ainakin nopeissa tilanteissa paljon harvemmin kuin minä. Kuvan sommittelun takanäytöltä koen helpommaksi kuin etsimestä. Etsimen näyttämän kuva-alan ulkopuolisiin tapahtumiin reagoiminenkin on helpompaa, kun näkökenttä ei peity silmälle nostetun kameran taakse. Vakavasti otettavassa kuvaamisessa digilläkin tuleee vain harkittuja laukauksia, joten siinä suhteessa kuvamäärä ei ole digillä kuvatessa merkittävästi kasvanut. Toisaalta digillä tulee tehtyä kaikenlaisia kokeiluja ja harjoittelua enemmän. Kokeiluista tulee enemmän kuvia, mutta sitä kautta parantuva osaaminen on toisaalta vähentänyt virheitä "tositoimissa". Jos olen ollut laiska tekemään töitä laboratoriossa, en kyllä tykkää paljon tietokonetyöskentelystäkään. Sitä kun tuli jo työelämässä ihan riittävästi. Tylsää kuvien lajittelua ja muokkaamista välttääkseni pyrin siihen, että tietokoneelle siirrettäviä kuvia ei olisi kovin paljon.
Digi on hyvä, kun jostakin asiasta pitää saada kuva heti, niin voi otta yhden kuvan…niin se on siinä. Filmikamerallakin voi ottaa yhden kuvan…yleensä koko filmin, loppuhun pitää räpsiä mitäsattuu-täytekuvia jottei mee hukkahan. Laakafilmillä ei toki tämäkään oo ongelma.
Minä myös koen, että ei filmille kuvaaminen harkintaa lisää. Päinvastoin. Digillä näkee heti, onnistuiko kuva. Filmille tuli otettua useampi varmistukseksi.
Vakavissaan kuvaava kuvaa aina aiheesta muunnelmia ja vaihtoehtoja jälkitarkastelua ja valintaa varten. Satunaiset räpsyt ovat tietysti eri asia, mutta jos on tarkoitus saada jotain kunnollista aikaan, ei ruutujen säästely ole se juttu. Tulee mieleen Richard Avedon, joka kuvasi 17 000 kpl laakanegoja (8x10" Tri-X) sarjaansa In the American West varten. Kuvattuja ihmisiä oli 762. Pikainen päässälasku kertoo, että hiukan yli 20 laakaa per lärvi. 8x10 käytettäessä ei tavallisesti haarukoida ihan niin paljoa. Näyttelyyn tuli noin 120 potrettia, joten jokaista julkaistua kohti valotettiin (ja kehitettiin) 140 ruutua, joita ei käytetty. Sitten kyllä Avedonin kyseistä projektia on nimitetty käänteentekeväksi jne. jne. Onhan se maailmankuulu. (Jos se jollekulle lukijoista on outo juttu, niin ei kun hakuun "Avedon in the American West".)
Digikameralla tulee tosiaan kuvattua vähemmän – eli ei yhtään. Filmileicalla sentään tänäänkin yksi ruutu!
Luulisin, että aika monet suuret taiteilijat ovat tehneet hyvinkin paljon luonnoksia. Aika poikkeavaa, jos ryhdyttäisiin suoraan tekemään lopullista teosta. Tosin, työtapoja on monenlaisia, ja joku saattaa niinkin tehdä. - Monissa näyttelyissä on ollut esillä jonkin teoksen syntyhistoria, luonnosvaiheet ennen lopullista teosta.
Mulla on reilu 320 000 kuvaa Lightroomin kirjastossa, skanneja tulee lisää sitä mukaa kuin viitsin ja tietysti digiä myös. Siivousta pitäisi harrastaa, mutta kun ei saa aikaisekai.
Paljon on tullut kyllä minunkin kuvia otettua. Suuri osa roskakoritavaraa, ja luulen että en ole ainoa tässä suhteessa. Toki on sitten paljon kuvia, joilla on tiettyä muistoarvoa, matkakuvia, sukulais- ja ystäväkuvia, jotka ovat tärkeitä säilyttää, vaikka eivät valokuvina välttämättä sitä parasta sarjaa olekaan. Nykyisin kuvaan pääosin kahdella peilikameralla, toisessa filmi ja toinen on digi. Tavoitteena on saada kuukaudessa 1-2 sellaista kuvaa, jotka kehtaa julkaista jossain. Se ei tarkoita, että ne olisivat hyviä. Joskus saatan jopa vedostaakin muutaman negaruudun tai tulostuttaa digikuvan.
Täytyy myöntää, että kuvaus on vähentynyt vuosien varrella. Enemmän tulee mietittyä kuvaamiseen liittyviä asioita ja katsottua toisten ottamia kuvia. Filmi on nykyään niin kallista, että eipä tule ostettua filmiä, vaikka on vielä yksi hyvä filmikamerakin jäljellä. Olen myös miettinyt, kumpi pitkässä juoksussa on ympäristöyställisempää: filmi- vai digikuvaus? Siitä varmaan löytyisi dataa jostakin, onkohan kukaan tutkinut asiaa?
Dataa taitaa olla aika vähän. Jonkin verran pohdiskelua, ilmeisesti kun filmikuvaus on lisännyt suosiota. Esim. tuolla: https://urth.co/magazine/articles/analogue-versus-digital-photography-eco-friendly Kysyin huvikseen lisäksi tekoälyltä: Kumpi on ympäristöystävällisempää: digitaalinen vai filmivalokuvaus? Digitaalinen valokuvaus on ympäristöystävällisempää kuin filmivalokuvaus monessa suhteessa. Ensinnäkin, digitaaliset kamerat eivät käytä elohopeaa tai muita haitallisia kemikaaleja kuten filmikamerat kehitysprosessissa. Tämä tarkoittaa, että digitaalinen valokuvaus ei aiheuta yhtä suurta ympäristöhaittaa kuin filmivalokuvaus. Toiseksi, digitaalisten kameroiden avulla voi ottaa valokuvia ilman tarvetta käyttää filmiä, joka on yleensä kertakäyttöistä ja vaatii sen jälkeen käsittelyä ja kierrätystä. Digitaalisten kuvien tallentaminen puolestaan tapahtuu muistikorteille tai muille elektronisille tallennusvälineille, jotka voidaan käyttää uudelleen ja uudelleen. Lisäksi, digitaalinen valokuvaus mahdollistaa valokuvien tallentamisen ja jakamisen sähköisesti, mikä vähentää paperinkulutusta ja postitukseen tarvittavia materiaaleja. Tämän perusteella voidaan sanoa, että digitaalinen valokuvaus on ympäristöystävällisempi vaihtoehto kuin filmivalokuvaus.
Lisäksi filminhuuhtelu kuluttaa vettä ja jokainen filmirulla valmistetaan erikseen vrt. digitaalinen kamera tarvikkeinen ja muistikortti jne.
Toisaalta filmillä kuvaavat ostavat aina käytettyjä, jo aikoja sitten valmistettuja kameroita ja pitävät ne kunnossa. Digikuvaajat kuolaavat kai yleensä uusinta uutta ja vaihtavat ehkä herkemmin uudempaan malliin. Digikuvaaja tarvitsee myös tietokonetta, mitä filmijäärä ei välttämättä tarvitse jos ei julkaise kuvia sähköisesti. Suurennuskonetta tarvitaan tietysti, mutta nekin ovat jo olemassa (ei kai niitäkään juuri enää valmisteta?). Periaatteessa nuori henkilö voisi ostaa käytetyn Leican ja vaikkapa Leitz Focomat -suurennuskoneen ja pärjätä niillä koko elmän. Autoksi sitten Land Rover Defender millä ajaisi koko elämän. Olisiko tämä ympäristöystävällisempi tapa elää, kuin ostaa X määrä tietokoneita ja X määrä autoja elämänsä aikana? En tiedä.