Heikuramaista tunnelmointia. Tie ja tievalot kuljettavat katseen syvälle kuvaan, lopulta nätteinä bokeh-palloina, mutta jollakin tavalla kuva jää minulle kerronnallisesti vajaaksi. Etualan penkki sai minut kuvittelemaan tietä eteenpäin kävelevän henkilön piirtyneenä siluettina. Silloin penkin, tien ja henkilön välille olisi rakentunut vahva narratiivi. Polkupyöräilijä on mielestäni kerronnallisesti jossakin määrin jäsentymätön elementti kuvassa. Ei tämä huono ole, mutta potentiaalia olisi ollut mielestäni enemmänkin.
Erikoinen kuva. Tyhjä penkki on luonnollinen pimeän aikaan. Kuitenkin pyöräilijän kiire ja edessä odottava pitkä vaikkakin osittain valoisa tyhjyys aikaan saa hiukan ahdistavan tunnelman. Ihan hyvä kuva.
Jos kuvalle annetaan nimi, sitä luetaan nimen mukaisesti. Polkupyöräilijän suhde tiehen on tuleminen siltä, eli nyt on käsillä end of road, eikä beginning. Siinä on iso ratkaisematon ristiriita. Perustetta penkin olemassaolon kuvassa on vaikea keksiä - ellei sitten se, että jos pyöräilijän halusi kuvaan, ei ehtinyt kävellä sen eteen. Penkkihän tarvitaan kuvaan silloin, kun joku katselee siitä merelle tai miettii elämäänsä... tai jos epätoivoisesti kaivataan jotain kuvan etualalle (kuten se ikiaikainen merenrantojen kivi).
Totta Mooses. End of the road antaa kuvan herätä eloon toisella tapaa. Tulee kaikenlaisia autoilun lopun ja muutoksen tuulia mieleen. Kulkuesteeksi aseteltu penkki on valmiina jos ei enää edes poljeta. Natriumlamput palaa vielä.
Tästä olisi kiva tykätä, mutta en pääse kuvaan kiinni. Jään ihmettelemään miten penkki ja pyöräilijä liittyvät toisiinsa. Edellä esitetty selitys ei oikein vakuuta ja visuaalisesti penkki mielestäni huonontaa kuvaa. Natriumlampun valo tulee selvästi esiin, siitä peukku. Jos tässä jotain tarinaa on, niin kuva vie meidät menneisyyteen ennen ledejä.