Syksyllä, kun ilma on kostean kylmä, tulee usein mieleen kesän aurinkoiset kelit ja meri ulkosaariston kalliorantoineen. Se on yksi vahvoista voimaantumisympäristöistä. Tämä kuva ei palvele suuria aatteita, ei minkään ihmisryhmän etua, eikä siinä ole mitään tarkoituksellisen taiteellista. Mutta se vaikuttaa minuun vahvasti. PS. Entisenä purjehtijana, toisessa veneessä olisin suonut olevan purjeet; Tunnetta, kun purjeet alkaa vetää ja veneen moottorin voi sammuttaa, on vaikea kuvailla - jonkinlainen rauhoittuminen valtaa silloin mielen. Tosin suurin osa meidän seuran purjehtijoista oli henkeen ja vereen kilpailijoita - menetettyjä sieluja.
Eihän näitä pitäis selittää. Narratiivin pitäis riittää. Mutta: Se on kaide (tai mikä vaan), joka on osaltaan esteenä. Niin kuin tuo aallonmurtajakin.
Varjon narratiivi on esittää postmodernin ihmisen dilemma toisesta vapauden alueesta ja tästä alueesta, jolle ollaan yhteiskunnan sitomia. Pointti on esitetty karkealla, virheenomaisella tavalla, joka on kritiikki ja lausuma maisemakuvauksen kulttuuria kohtaan: enää ei tarvita edes ehjiä kuvia, riittää se, että sanotaan maiseman "koodit".
Tokihan tuon noinkin voi mieltää. Minä kuitenkin kieltäydyn pitämästä tätä maisemakuvana, vaikka siinä maisemaa onkin.
Watasen vääntö on (myös) kaunis, mutta nuo mustat aaltoviivat eivät tuo mieleen moottoritien kaidetta eikä kieltomerkkiä vaan kysymykset mitä, mistä ja miksi ne ovat noin.
Ei ole Watanen purjehtija näemmä. Sitä katsoo autostakin ihan eri tavalla merelle. Vauhti hidastuu ja ikkunakin aukeaa herkästi jotta saa meren tuoksun.