Tulevaisuuden ohimenneet päivät... Joulujen jonojen kasvaessa tulee eittämättä mieleen, mitä jää. Muutama kuva seinällä tai gallerioissa? Sivutolkulla nimettömiä henkilöitä ja tapahtumia, jotka jatkavat elämäänsä negatiiviliuskoissa ja tiedostoissa tullakseen kenties (tai sitten ei) löydetyksi jonkun innokkaan tutkijan/sukututkijan toimesta? Hmmm...
Vs: Mitä elämästä jää? Samaa olen miettinyt... Kymmeniä tuhansia negoja, samat määrät vähintään digikuvia... Olisiko vielä voimia tehdä arkisto niin tarkasti, että jälkipolvet tietävät kuvauskohteen ja ajan edes? Oma elämä liukuu filminauhoina ja tiedostoina silmissä, mutta mikä merkitys niillä on sitten, kun olen siirtynyt kuvaamaan taivaallisia (tai tulisia...) näkymiä? Olen sitä mieltä, että kannattaa ainakin galleria- ja näyttelykuvat sekä itselle tai suvulle tärkeimmät kuvat tarkasti arkistoida. Ajatuksia herättävä kuva siis.
Vs: Mitä elämästä jää? Kiitos. Pelastit melankolialta. Tuo "poika" on aina kohteliaisuus 62-vuotiaalle
Vs: Mitä elämästä jää? Kyllä. Olen miettinyt samaa. Jälkeen jäänee aikanaan kansiotolkulla negoja, kasa vedoksia ja muutama laukullinen muinaista kuvauskalustoa. Pitäisi pyrkiä myös tarjoamaan hieman kontekstia siihen ympärille, vastauksia kysymyksiin. Sikäli jos nyt uskaltaisi toivoa noiden päätyvän johonkin muualle kuin kirpparille tai suoraan kaatolavalle. Kirpputoreilla olen nähnyt laatikkotolkulla irtokuvia, taustapuolelle on kirjoitettu tarkasti ketkä kuvassa esiintyvät ja missä se on otettu, mutta kuvan kirpputorille tuonutta asia on kiinnostanut juuri sen verran että "vanha valokuva 0,50 €". Kerran vastaan tuli almanakkoja '50-luvulta '90-luvulle, täynnä muistiinpanoja. "Eduskunta äänesti itsenäisyyden luovuttamisesta Brysseliin" ja muita merkintöjä sisä- ja maailmanpolitiikasta, myös säätilasta. "Vanhoja kalentereita, 5 € koko pino".
Vs: Mitä elämästä jää? No, ei 62 ole vielä paljoa. Omista vanhemmistani jäi toisaalta se hyvä mitä he työssään tekivät, toisaalta se mikä heistä elää meissä lapsissa. Itsestäni tuskin jää sen enempää, mutta en toisaalta siitä juuri mieltäni pahoita, en ole sillä tavalla kunnianhimoinen. Tärkeänä pidän sitä, että elämä on oikein elettyä ajatellen omaa lähipiiriä (tiedän esimerkkejä päinvastaisestakin). Olen ajoittain sukulaisten soveliaiksi synttäreiksi tehnyt kuvakirjoja joissa parhaimmillaan on ollut ihmisen elinkaari kehdosta viidenkymmenen (tai seuraavan sukupolven kohdalla vaikka kahdeksantoista) ikään (silloin tieysti vain osa kuvista on ollit minun ottamiani, mutta hallussani on valtaosa suvun valokuva-arkistoa tuonne 1800-luvun lopulle asti) ja nuo kokoelmat on kyllä otettu vastaan kiinnostuksella ja jonkinlaisella liikutuksellakin. Toki ajoittain hieman harmittaa se, että täältä joskus täytyy lähteä: elämä ja maailma on mielenkiintoinen