Siis kiinnostuit valokuvaamisesta enemmän kuin albumitasolla ?. Jokaisella varmaan on ollut se hetki, että on kiinnostunut valokuvaamisesta vakavammin. Itse joskus aikanaan räpsin lähinnä päättömiä kuvia perheestäni, mutta innostuin sitten hankkimaan vähän monipuolisemman kameran. Sitten kiinnostuin mustavalkoisista kuvista, mutta filmi ym. oli kallista. Erään valokuvaliikkeen myyjä (outoa?) sanoi sitten, että olisi paljon halvempaa hankkia filmiä metrikaupalla sekä kehittää filmit itse (omituista?) ja suositteli ottamaan yhteyttä paikallisen kameraseuran puh.johtajaan, joka muuten oli em. firmassa töissä (outoa sekin..?). Tämä pj sitten sanoi nähtyään sattumalta liikkeessä filminkehityksen yhteydessä yhden kuvani "wau todella hieno kuva, liity kameraseuraan"! Pienestä se voi joskus olla kiinni . edit: omalaatuisia kirotusvirheitä ja sanamuotoja..
En oikein tiedä koska olen aloittanut ja miksi, mutta pahaksi on mennyt. Kyllä ratkaisevaa oli kai kuitenkin digijärkkärin osto, jolloin aloin kuvata reilusti ihan huvikseen ja siinä sitä taisi sitten jotain oppiakin. Olin kyllä ottanut lehtikuvia sitäkin ennen satunnaisesti.
Visuaaliset jutut on aina kiehtoneet. Piirtänyt olen pennusta asti. On pitänyt yrittää luoda niitä kuvia, kun se on stimuloivaa. Kuvaamisen huomasin sitten olevan helpompaa, nopeampaa ja kätevämpää ja vähintään yhtä kivaa
mulle aloittaminen oli ihan selvä juttu. seitkytluvun lopussa löytyi kellarista isävainaan suurennuskoje, myöhemmin sitten huolella säilytetty negatiiviarkisto. ensin sain lainaksi järkkärin ja pari putkea, ja heti oli hommattava omat, ehdottomasti käsisäätöiset kamerat. vasta pari vuotta sitten 'suostuin' digiaikaan, ja nythän olen taas menossa rolleicordin kautta neulanreikäkauteen... kehää kierretään. noiden vanhojen negatiivien skannaaminen koneelle on tällä hetkellä tärkein kuviin liittyvä projektini.
Kameroita vaan on aina ollut ympärillä, isäni kun harrasti valokuvausta jo ennen minun syntymääni. Kuvat, sommittelu ja visuaalisuus on aina viehättänyt mua, mutta en ole koskaan kehittynyt oikein hyväksi piirtäjäksi. Ehkä se on vain laiskuutta tai harjotuksen puutetta - Silmä näkisi mutta käsi ei tottele. Kameralla voin toteuttaa asioita joihin en kynällä pysty. Ensimmäisen kamerani sain jo aivan nappulana, ja eka järkkärin muistaakseni 13-vuotiaana. Sen jälkeen noita onkin tullut ja mennyt useampia viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
Olipas hyvä kysymys. Ensiksi tuli mieleen kun tätä mietin kun kysyttiin mitä ylioppilaslahjaa haluan (ettei tulisi ostettua mitään turhaa, ihan fiksua sinänsä), en oikein keksinyt mitään. Pienen miettimyksen jälkeen sain idean että minähän haluan digikameran, ja oli sopivasti silloin Canonin G2 sitä "ehdotonta parasta" digipokkareissa. Sain sen, ja siitä se ajatus sitten lähti... Mutta nyt kun mietin, kyllähän sitä on ollut ihan täpinöissä pikkuhukkana kun sai isukin manuaalijärkkäri-Yashicaa (nyttemmin minulla lainassa) oikein itse tarkentaa ja kuvata - voi sitä taiteellista vastuuta kun sai kokea. Puhumattakaan tietenkin, kun salaman varaukset sai purkaa painamalla pientä punasta nappulaa josta tuli välähdyksiä, oli miniwolfie onnensa kukkuloilla. En minä ole pienempänä ajatellut että haluaisin valokuvaajaksi. Se vain tapahtui. Kai minä olen niin visuaalinen ihminen aina ollut - kokoajan kutienkin jotain taiteellista harrastellut.
En ole ikinä alottanut mutta ekan kerran lopetin -82 kun vaihdoin Roskildessä kamerani ..hmm "tavaraan" Olen kyllä lopettanut sen jälkeenkin ja luultavasti tulen taas joskus lopettamaan
Aloitin luettuani kirjastosta lainaamani valokuvausoppaan läpi, ensimmäisenä ajatuksena oli kuvia katsottuani että valokuvaus olisi kivaa ja helppoa. Ei ollut niin helppoa että sen kuvista olisi nähnyt ja siinä meni vuosi lisää, ilman sen kummempaaa innostusta, kunnes samalle luokalle tuli kaveri joka osasi kehittää mv-filmejä. Se vaikutti myös kivalta ja helpolta... ..ja onhan sitä tullut jonkinlainen sössötys kirjoitettua aiheesta omillekin sivuille..
en minä tiiä, miksi alotin kuvaamisen. Ensimmäisiä kertoja sain kameran käteeni alle kouluikäisenä. Vieläkin lienee äidillä tallessa minun hienoja otoksia Manamansalon hiekkarannalta. Kouluiässä tuli kuvattua vaikka mitä, aina hirveet pinot filmiä menossa kehtykseen. Välillä kuvaamisinnostus laantui, mutta lasten syntymän myötä taas tuli uutta intoa. Kun lapsia kuvailin filmille, niin alkoi isäntä puhumaan että tulee kalliiksi. Joten oli melkeimpä pakko hankkiä digikamera. Pienellä kameralla ( sony dsc-u20 ) aloitin, nyt samainen kamera on nuorimmaisen käytössä ja itellä on d70s. Tämä vaan vie mennessään ....
Siinä joskus kymmenen ikäisenä sain semmoisen pikkupokkarin. Siitä sitten vaan jotenkin alkoi pikku hiljaa veri vetää kuvaamaan muutakin kuin poseerausasennossa pönöttäviä sukulaisia. Velipojan mittaetsinpokkarilla homma alkoi jo hilautua jonkinmoisen harrastuksen suuntaan siinä 13-14 vanhana, ja niinpä ostinkin oman järjestelmän heti 15-vuotiaana ekoilla kesätienesteillä. Tästä on siis nyt 25 vuotta, eikä ole into hiipunut. Aina välillä tulee kausia, ettei paljon tule kameraan tartuttua, mutta aina se kuitenkin alkaa taas uudestaan innostaa.
Oli pakko, ei ollut mv-negatiivejä. Homma lähti siitä, kun reilut 15v sitten mietin, että voisi opetella jonkin uuden taidon, pienen pohdinnan jälkeen totesin, että valokuvaa en osaa tehdä, niinpä hommasin pimiöromppeet. Aika äkkiä kävi kyllä selväksi, ettei jurripokkarikameralla valotetut filmit olleet parasta materiaalia, jotenkas edessä oli ihan oikean kameran hankinta. Sillä tiellä....
Kuvailin joskus silloin tälloin parin vuoden aikana velipojan Minoltalla, niiden häissä, mukuloidensynttäreillä yms. ehkä kokonaisuudessaan parisenkymmentä rullaa. Sitten kolmisen vuotta takaperin mietin, että joku harrastus sitä pitää olla ja kun kuvaaminen kiinnosti, niin innostuin ostamaan EOS-5:en. Aikani kuluksi liityin tuohon Valokuva.net sivustolle jäseneksi ja siitä tää homma virisi. Ennenku huomasinkaan oli Riitikot ryy pystyssä, festaria kuvattu ja pari keikkaakin heitetty ja nykyään rupeaa enemmän ja enemmän vetämään kuvaprojektit mielenkiintoa puoleensa.
hmmm... Riippuu tietysti siitä että mitä tuolla "enemmän kuin albumitasolla" tarkoitetaan. Luultavasti olen sillä tasolla edelleenkin. Joskus about vuosi sitten aloin hieman etsimään tietoa että miten noista räpsyistä voisi saada hieman parempia. Jonkinlaisena merkkipaaluna voisi kai myös pitää valokuva.netiin rekisteröitymistä viime vuoden lopulla tai järkkäriin investoimista viime kesänä.
Tämä tapahtui armon vuonna 1977, kun kaveri kutsui ihmettelemään pimiötyöskentelyä. Finninaama oli siltä istumalta myyty mies. Mustavalkoinen kuva on aina ollut vähän enemmän pinnalla kuin värillinen. Johtuuko sitten siitä että kun itse kehittää filmin ja tekee kuvat saunan lauteille viritetyssä labrassa. Radionauhurissa pyörii joku iänikuisen vanha Blue Öyster Cult -nauhoitus. On siinä edelleen se oma juttunsa... Ja kuuskutosen negasta vedostaminenhan on yhtä juhlaa.
En tarkasti muista miksi hankin ensimmäisen kamerani, Agfa Iso-Rapid 1:sen. Se ei ollut se suositumpi Coca-Cola -malli, vaan yksinkertaisempi versio, kaksi valotusaikaa ja f/11. Kuultuaan hankinnastani edesmennyt TV-kuvaajaenoni ilmeisesti ajatteli, että teoria pitää yksinkertaiseenkin kameraan opetella ja lahjoitti minulle Sjöströmin Amatöörivalokuvaajan. Kirja teki tehtävänsä, ja vuoden päästä sain hankittua "ammattimaisemman" pelin, kaksisilmäisen neuvostoliittolaisen Ljubitel 2:sen. Ljubitelin filkkoja aloin sitten enon opastuksella kehittelemään ja tein pinnakkaisia. Siihen aikaan YLE siirtyi 35millin filkasta 16-milliseen, ja varastoissa alkoi kinofilkka jättirullissa vanheta. Henkilökunta sai sitä halvalla, ja tyhjiä filmikasetteja sai jokaisesta fotokaupasta. Enon vihjeestä päätin ekasta kesätyöpalkasta ostaa kinokameran, DDR:läisen Praktican, joten filmin saanti oli turvattua kesätyökauden ulkopuolellakin. Vielä vaikutti enoni valokuvausharrastukseeni sen verran, että lahjoitti minulle parin vuoden päästä Minolta SR-7:n, kameran jossa oli jo valotusmittari ja entiseen verrattuna erinomainen objektiivi. Onnistuneiden valotusten näin lisääntyessä kasvoi nuoren Pekan intokin edelleen. Minä olen siis saanut valokuvausharrastuksen alkuvaiheissa tärkeää oppia ja tukea lähipiiristä.
Hauskaa, minulla on tuo kirja vieläkin hyllyssä (muiden joukossa), kun isäni antoi sen samasta syytä Tosin kamera jolla kuvia piti opetella ottaman ei taipunut kuin rajauksen suhteen vaikutettaviin asioihin, Kodak Instamatik.. Sitten sain 6x7 koon filmille hienon laatikkokameran.. (enää en muista edes merkkiä) Ja lopulta lainaan Canonin FtB.. Monen vuoden opettelun ja harrastamisen jälkeen, jossain kohdassa onnistuin hommaamaan sen verran rahaa, että oman sai hommattua, oikein puoliautomaatin AE-1, ja canon kun siihen oli jo lasitavaraa.. Matka jatkuu ja käy vähitellen entistä mielenkiintoisemmaksi..
Joskus 80-luvun loppupuolella sain kodakin pokkarin. Kiinteä polttoväli ja salama. Sitä tuli kannettua pitkälle 90-luvulle kunnes ko. vuosikymmenen loppupuolella tuli hankittua Samsungin pokkari oikein zoomilla! Näihin aikoihin saakka kuvaaminen oli lähinnä eri tapahtumien ikuistamista vailla sen suurempia intohimoja. Sellaisia perusräpsyjä, kuvia järjestölehteen ja mukavia muistoja. Välillä tuli myös käytettyä Porst Reflex kinojärkkäriä, jossa oli pari kiinteää objektiivia. Kun Millenium oli ohitettu, niin joskus 2001 tuli hankittua ensimmäinen digitaalikamera, samsung digimax 210. Filmi sai jäädä. Aluksi digin käyttö oli oikeastaan ihan samaa kuin filmikin, eli eri tapahtumia tuli ikuistettua. Digin vaivattomuus ja nopeus houkuttivat kuvaamaan enemmän ja sitten oli Fuji S602:n vuoro 2002. Tässä vaiheessa rupesin kuvaamaan maisemia yms. juttuja ja kuvaan alkoi astua valaistuksen-, kuvaustekniikoiden opettelua ja muuta mukavaa. 2004 alkuvuodesta sitten 300D ja vuotta myöhemmin 20D ja opettelu jatkuu... Voisin kuvitella että tarinani on melko tyypillinen kasvutarina, vailla sellaista tiettyä valaistuksen hetkeä. Ilman digitaalikameroita tästä tuskin olisi kehittynyt vakava harrastus, vaan kuvaaminen olisi edelleen räpsyttelyä eri tapahtumissa.
Hyllystä löytyy edelleen täältäkin. Kirjassa on muutamia mieleenpainuneita kuvia, mm "Tukholman vartioparaati rankkasateessa", "Kesämyrskyä" ja Nils Örken ottama pilakuva sivulla 262, joita on aina mukava katsoa uudestaan Sitäpaitsi, kuka tietää etteikö kirjan reseptipuolikin tulisi vielä ajankohtaiseksi, kun nuo kemikaalivalmistajat nykyisin takkuilevat.
ei riittäny. Minä kun en koskaan ole ymmärtänyt, että lapsista otetaan kuvia vain juhlissa. Meillä on aina otettu arkipäivän tapahtumista paaaaljon kuvia, siis todella paljon. Ainiin, 33 lasta. Niin 36 kuvan filmille olis saanu vaan 10 kuvaa/per lapsi. ihan liian vähän.