Koitetaan tällainen vakavahko aihe, johon toivon puheenvuoroja vain aiheeseen liittyen. Eli pohdittavaksi valokuvan merkitystä ja arvoa. Hieman pohjustusta. Pidän valokuvausta luovana toimintana, riippumatta siitä, mistä valokuvauksen muodosta puhutaan. Ei ole syytä erikseen mainita taidevalokuvausta, koska jokainen valokuva sisältää valokuvaajan näkemyksen aiheesta, vaikka kyseessä olisi ns. dokumentaarinen valokuva. Valokuvaa katsottaessa kokonaismerkitykseen liittyy monta tekijää. Jokaiselle ihmisille itse aihe synnyttää tunteita, jopa omakohtaisiakin. Toisaalta, valokuvalla on harrastajakunta, joka kenties arvioi valokuvaa eri kriteereillä. Miten paljon nämä valokuvan herättämät tuntemukset katsojan kohdalla vaikuttavat tai sokeuttavat sitä, miten hyvä joku valokuva on? Ja toisinpäin: Synnyttääkö esim. Cartier-Bressonin hyväksi tunnustettu valokuva arvostusta muissa kuin valokuvauksen harrastajissa? Vai voivatko nämä kaksi eri katsontakaa olla yhteneväisiä siten, että joku valokuva on kaikilla kriteereillä mitattuna? T Jukka
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Jukkis kun sinä milstämi raiskaat noita mistä puhut, niin on vaikeuksia vastata rehellisesti kysymykseen. yhtä kuin kuvasi ededustaa äääripäätä.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Osa menee vähän kikkauluksi, yksinkertaistan siis. Onko Bressonin kuvat hyviä vain siksi, että ne on niiksi tunnustettu ja näkeekö myös valokuvausta harrastamaton niissä jotain? Voiko kuva olla myyvä/seksikäs/kantaa-ottava ja visuaalisesti näyttävä samaan aikaan ja olla silti kaikilla kuvauksen mittapuilla hyvä kuva? Tuskin, meitä on liiaksi, että ikinä löytyisi tarpeeksi hyvä kuva kaikille.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Kaiketi kaikki ihmiset katsovat Henrin kuvia toisin, hän kun julkaisi kuvan kännisistä kuseskelijoista, tuli mainetta ja kunniaa. Minä jos julkaisen kuvan kännisistä kuseskelijoista tulee kutsu raastupaan. Mutta vakavasti puhuen olen jussin kanssa samaa mieltä, että mielipiteitä miellyttävän kuvan sisällöstä on liikaa, että yksi kuva voisi olla kaikkien mielestä hyvä. Onhan kuitenkin taidehistoria todennut, että mikäli kuvasta löytyy ne tietyt elementit, on se suurimman osan mielestä hyvä.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Toisaalla tulikin todettua että itse pidän HCB:n kuvia todella hienoina, eli olen eri mieltä tuosta vihjauksesta että kuvia pidetään "hyvinä" kuvaajan nimen takia. Erityisesti kun otetaan huomioon se ympäristö ja aika jolloin HCB kuvasi. Ihan kaikista kuvaajista en ole tätä mieltä (aikoinaan taidevalokuvausta käsitellyt Hullu juttu -dokkarisarjan osa oli aika hyvä). (ja kännissä julksilla paikoilla kuseskelijoita voi *mahdollisesti* - en ole varma - kuvata melko huoletta, suurin piirtein samasta syystä kuin että ihmisen päälleajamisessa rattijuoppous ei ole lieventävä asianhaara). Juu. Lisäksi en ihan hirveästi stressaisi itseäni sillä että kuka ja kuinka moni nyt mistäkin kuvasta tykkää ja minkä verran. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta kun kuvissa niin suuri osa hyvyyttä on se, että kuinka kukakin kuvan kokee, kuinka kuva mahdollisesti resonoi katsojan eletyn elämän kanssa jne, että minusta on vaikeaa miettiä että missä mielessä esim. joku kuva on parempi kuin joku toinen tai että onko kuva "hyvä" kun siitä tykkää tuhat ihmistä, tai huono jos siitä ei pidetä. Minulla oli äskettäin näyttely Vuotalossa, jossa siis on kirjasto ja joitain kulttuuritapahtumia (näytetään klassikkoelokuvia, konsertteja jne). Minusta oli tavattoman mukavaa kuulla ns. tavallisten ihmisten kommentteja kuvista aivan erityisesti siksi koska nämä tavalliset ihmiset kommentoivat kuvan aiheuttamaa tunnetta ja sen tuomia ajatuksia. Valokuvaajilla kun on tapana "rikkoa" kuva sitä analysoidessaan ja miettiä kuvan aspekteja yksi kerrallaan: "onko hyvä että toi on noin vai parantuisko näin". Minusta tästä kuvien rikkomisessa sekä niitä tehtäessä että niitä arvioitaessa olisi valokuvaajana kehittyessä hyvä päästä eroon - tietyssä mielessä. Siis kun kuitenkin voisi ajatella (no, mielipide tämäkin vain), että tärkeää on se, mitä ajatuksia ja tuntemuksia kuva tuo, riippumatta että onko siinä nyt joku asia vähän vinksallaan viivottimella mitaten. Siksipä tämä lause vähän särähtää silmään: Millä tavoin valokuvan hyvyyttä tulisi määritellä jos "valokuvan herättämät tuntemukset" ovat paha asia joka tulisi sulkea pois mielestä (että siis ei oltaisi "sokeita" sille miten hyvä se valokuva oikeasti on)? Minusta kun ne tuntemukset ovat kaikki kaikessa. No, ollaan toisaalla varmaan todettu, että minulla ja Jukkiksella on melko erilaiset näkökulmat valokuviin ja valokuvaukseen, mutta ihan mielenkiintoinen keskustelu, ja sanon vielä varmuuden vuoksi että mikään osa tästä viestistä ei ole kirjoitettu vänkäämis- tai riidanhaastamismielessä... Vaikka varmaan taas tuli toistoa aiempiin kirjoituksiini.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Onko siis kaikki ne synttäripönötykset luovia teoksia? Ei siis muistoja? Ovatko kaikki joilla on seinällä huonekaluliikkeestä ostettu valokuvajuliste valokuvauksen harrastajia? Tietävätkö kaikki, joilla on seinällä valokuvajuliste, kuka on ottanut julisteen kuvan? Tiedättekö te harrastajat, kuka ottaa noita paprika- ja viinipullokuvia? Tässä katsotaan maailmaa taas kovasti kameraharrastajan perspektiivistä. Vakavasti.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Niin, tätä juuri tarkoitankin ja osittain sitä, mitä Kb selittää, että mikä tavallaan on sen hyvän tai muuten merkityksellisen kuvan arvo. Kuvausharrastajilla on oma tapansa katsoa kuvia, ainakin noin yleisesti ottaen. Ammattilaiset, joiden pääelinkeino on valokuvaus, katsovat taas aika lailla eri näkövinkkelistä kuin harrastelija. Heillä on vaativat asiakkaat, joiden toivomukset tulee ottaa huomioon, vaikkapa tässä viinipullon kuvaamisessa.Mutta onko siltikin kuvan suurin arvo se, mitä se jollekin katsojalleen merkitsee hänen omasta henkilöhistoriastaan käsin? Siis juuri nuo kuviin liittyvät muistot, oli se sitten täysin henkilökohtainen kuva omasta elämästä tai vaikkapa suuronnettomuudesta, joka tavallaan liittyy omaan elämänpiiriin? Tästä päästään käänteisesti siihen kysymykseen, että miksi pyritään ottamaan parempia kuvia ja millä mittapuulla parempia? Tietenkin se, että tekniikka ja sommittelukeinot yms. ovat hallinnassa, pyritään saamaan olennainen jokaisesta kuvauskohteesta esiin, tunnelma, pääkohde vai muutamia mainitakseni. T Jukka
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Mihin tämä sitten liittyy? Ajatukseen että elämme jatkuvassa kilpailussa? haluamme elää jatkuvassa kilpailussa, tai kenties pitäisi elää jatkuvassa kilpailussa? Jotkut haluavat olla parempia kuin muut, jotkut haluavat olla parempia kuin ovat, jotkut joutuvat käsystä olemaan parempia kuin ovat olleet. 87,8% ei halua kuvata noin. Suurelta osalta ei mitään painetta parempaan ole. Laatuhan on odotuksienvastaavuutta. Jos laatu vastaa odotuksia, ei painetta parempaan ole. Jos kustannusvastaavuus on huono, pitää, tai halutaan samaa laatua saada aikaan nopeammin tai muuten kustannuksia karsimalla. Jos tehdään liian korkeaa laatua, on se liian suuri panostus, ja liiketaloudellisesti typerää. Harrastajallekin se voi olla henkinen taakka ja johtaa turhautumiseen. Toki turhautumista aiheuttaa enemmän omien rajallisuuksien löytyminen, mutta rajojenkolkuttelu on toki aina raskaampaa kuin vasurillaviipottelu.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Kokemukseni mukaan valokuvausta harrastava arvostaa kuvia huomattavasti erilailla kuin harrastamaton. Hän katsoo heti sommittelua, teknistä toteutusta, miettii miten kuva on toteutettu, vertaa kuvaa satoihin samantyyppisiin näkemiinsä, ... Tavallinen katsoja päättää lyhyellä silmäyksellä onko kuva hyvä vai huono. Hyvän kuvan kriteerit vaikuttavat olevan selvästi erilaiset kuin harrastajilla. Hyvässä kuvassa saa olla horisontti vinossa, tarkennukset pielessä jne.. Kunhan kuva herättää jotenkin katsojassa miellyttävän reaktion. Joskuskin olen ihmetellyt kun jotain ottamaani todella huonoa orava-pönötystä ihmiset ihastelevat "ihanaa, kuinka sinä osaat ottaa tuollaisia kuvia! Saako tästä kopion?" Kun itse olen niin häpeissäni kuvasta, etten kehtaisi millään tehdä kopioprinttiä. Toisaalta taas kuvista, joita itse pidän loistavina niin sisällöllisesti kuin teknisestikin eivät suuremman yleisön edustajat yleensä piittaa juuta ja jaata. Tässä pätkä erään henkilön analyysiä kuvista joita näytin: (erään harrastajien piireissä todella huonona pidetyn kuvaajan kuvista) - No jaa, eipä nuo näyttäneet hirvittävän paljon huonommilta kuin parin muun usagin linkittämän taiteilijan aikaansaannokset. (eräästä hyvästä kuvaajasta) - Sillä viimeksi kattomallani maisemakuvaajalla oli joitain tosi hienoja kuvia, mutta välillä oli jotain ihan mielikuvituksettomia fotoja ja eroottinen valokuvataide taas on yleensä vain sitä itseään. - Eli kuvataan täydellisiä ruumiinosia ja vartaloita mahdollisimman mairitelevissa asennoissa tai sitten tuodaan kuvassa esiin jotain kulahtaneita seksifantasioita.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Mustakin tuntuu, että suurelle yleisölle riittää, että kuva on tekniseltä laadultaan parempi. Ja voiko ärsyttävämpää kommenttia olla kuin:"Onpa sulla hyvä kamera, tuolla saa varmaan hyviä kuvia." Toisaalta, kuten vuoden luontokuva on kirvoittanut ihmisiä kirjoittamaan tällekin palstalle, niin siinä nähdään, että monesti valokuvausta harrastamattomat ihmiset näkevät kuvassa paljon sellaista, mille useat valokuvauksen harrastajat ovat sokeutuneet. Toisaalta uskon, että valokuvausta harrastamattomat ihmiset, jotka katsovat valokuvaa hieman pitempään, ovat muutoinkin kulttuurista ja taiteista kiinostuneita ja käyvät museioissa ja taidenäyttelyissä. T Jukka
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Toisaalta valokuvausta harrastavissa moiset ovat pienenä vähemistönä.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Onkohan noin? Jotenin tuntuu, että visuaalista silmää vaativa valokuvaus innostaa tutustumaan esim maalaustaiteeseen? Oiskohan tuosta mitään tutkimusta olemassa? T jukka
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Taatusti näin on, sillä 2,6% innostujien määrällä. Kyllä täällkäkin, jossa on kuulemma valokuvaajia, on enemistöllä käsitys että taidekuva=huono kuva. He lähtisivät siis jostain sumeasta syystä taidenäyttelyyn? Valokuvaushan ei vaadi visuaalista silmää. Se vaatii kameran.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Tarinahan keroo näin: Kuuluisa valokuvaaja meni hienoon ravintolaan syömään ja kokki kiirehti pöytään kyselemään heidän tilauksiaan. Siinä lomassa hän kehaisi valokuvaajalle että "sinulla on varmasti hyvä kamera kun sillä saa niin hienoja kuvia. Ruokailun jälkeen valokuvaaja pyysi tarjoilijaa hakemaan kokin pöytään. Kun kokki tuli, valokuvaaja sanoi että "sinulla on varmasti hyvät veitset kun ruoka on näin hyvää!"
Vs: Valokuvauksen filosofiointia En ota kantaa siihen, onko HCB:n kuvat hyviä vai eikö, vaan tarjoan vähän taustatietoa: HCB lopetti kuvaamisen joskus 80 luvulla,siirtyen maalaustaiteeseen. Hän oli myös tunnettu Buddhisti, pitsi magnum ryhmän perustajia, myös ranskan buddhistikeskuksen perustajia. Oma guruni DDD eli David Douglas Duncan otti kerran HCB:n kanssa tiukasti yhteen, väittäen HCB:n "tuhonneen" kokonaisen valokuvaajasukupolven tuon "decisive momentin" etsimisen kanssa. Jätkät vain pähkäilee linjoja ja kultaisia leikkauksia, ja historia kiitää ohi... No Digiaika on tavallaan siirtänyt HCB:n ajattelun historiaan, useastakin syystä. Jos teillä on mahdollista tutustua DDD:n kirjoihin, suosittelen lämpimästi, varsinkin Presidentinvaalikirja ja Picassokirjat ovat oiva yhdistelmä hyviä ja pysäyttäviä valokuvia, vuorotellen laajiksia ja teletiukennoksia, pohjalla koko ajan voimakas journalistinen ja inhimillinen pohjavire.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Aihe keskustelulle on hyvä ja kiinnostava, tulee luettua.. Mutta tökkii koko ajan ajatus siitä, että miksi valokuvaaja pitäisi kategorisoida ja kuvakritiikki halutaan nähdä yksioikoisena ja vakioituna prosessina? Minusta kuvanluku on vaikea taitolaji ja tulkinta joka kuvanluvusta syntyi tekstiksi, eikä välttämättä vastaa mitenkään kokemusta jonka katsoja sai, vaikka siinä luultavasti eriteltiinkin havaintoja kuvasta. Kuvanlukuun kuuluu juuri vaikutelmien tajuaminen ja pohdiskelu, sekä siitä eteneminen syihin miksi jokin "tuntuu" joltakin, josta seuraa yksityiskohtien ja elementtien huomaaminen. Näistä havainnoista voi kirjoittaa muille ymmärrettävästi. En näe kykyä analysoida kuvan rikkomisena tai ajatusta, että jos joku osaa/pystyy sen tekemään, jotenkin vain tuijottaisi teknisiä osia kuvasta. Noin väittämällä "nollataan" kritiikki. Joka yleistää näin, on aika väärässä. Tunnetasojen kuvaaminen tunteina on erittäin vaikeaa ja sekin tulkittaisiin jokaisen henkilökohtaisesta vinkkelistä, eli turhaa koska on tuomittu epäonnistumaan. Tuntemukset ja kokemus kuitenkin syntyy jokaiselle heti kun uuden kuvan näkee. Eikä kukaan kuvanlukua tekevä näe vain yksittäisiä elementtejä, mutta joku kuvanlukuun kykenemätön voi nähdä ja takertua. Siltikin kirjoitettu kritiikki voi keskittyä vain yksityiskohtaan. Kuvan tunnelma on se mitä tekninen toteutus ja asioiden painottaminen tuottaa. Teknistä toteutusta ovat myös olosuhteet, valo, ei pelkästään sommittelu, massoittelu ja suhteet ja luonnollisesti kaikki ne valinnat mitkä vaikuttavat nähtävään lopputulokseen (kohinat, vinous, mustavalkoisuus tai muu vastaava). Tärkeää on ymmärtää, ettei tunneyhteyttä kuvaan ole, vaan ainoastaan se mitä on nähtävillä. Minusta tunneyhteys voi jollain tasolla syntyä kun kaikki kuvassa on kohdallaan ja joskus tarvitaan myös jännitettä, häröä, että kuva muuttuisi mielenkiintoiseksi. En usko valokuvaajan katsovan kuvaa eri tavoin kuin muut, ellei itse itseään rajoita. Ei ymmärrys tee sokeaksi, vaan päätös olla näkemättä. Eikä suurimalla osalla valokuvaajia/muillakaan kuvan katsojilla ole kovin laajaa kuvanluvun osaamista, eikä tee heitä huonommaksi. Silti suuri osa ihmisistä kokee asioita tietyllä tavalla kulttuurisidonnaisesti. Siksi joitakin "sääntöjä" noudattamalla voi helpommin pystyä tavoittamaan katsojalle halutun "tunnetilaan".
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Kumpaa DDD kritisoi, ratkaisevan hetken vaalimista, vai kultaisen leikkauksen linjojen etsiskelyä? Nuohan ovat kuitenkin valtakuvaajien kesken risteäviä tavoitteita. Täällä käyty hölynpöly Perssoonista ei juri ole hetkauttanut. Mutta itse aiheseen sekä HCB, että myös Koudelka sopivat kuin sormi silmään. Koskapa kummallakin on ollut sama henkilö valikoimassa ja arvioimassa kuvia. En nyt muista laakista nimeä, mutta sepä ei olekaan olennaista, vaan sen antama ajatus päätelmästä: ei Koudelka, eikä HCB osaa arvioida omia kuviaan.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Luulisin että kuvaajat arvostaa juttuja joiden toteuttaminen vaatiin jotain kunkin arvostamaa vaikeana pitämää juttua. Ne jotka tekee tietää, mitä mikäkin vaatii, kokit tietää jonkun kohokkaan onistumisen vaikeuden ja arvostaa sen ulkonäköä niistä lähtökohdista, mutta asiakas arvosteleen sen maun ja visuaalisen ulkonäön. Luontokuvaajat arvostaa harvinaisesta ja vaikeasti kuvattavan linnun perus pönöä ja taviksesta oravakuva voi olla parempi. Kohderyhmä on mielestäni se juttu, siis missä niitä esittää. Minusta HBC ei nyky mitta puun mukaa ole mitenkään kummonen kuvaaja, noita vanhoja kuvaajia on joillain tapana arvioda nimen ja historian, ei kuvien mukaan.
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Joo, tämä Jpun kommentti on se, mitä olen hieman yrittänyt sanoiksi pukea itse. Olen itse pohdiskellut musiikin arvomaailmaa enemmän kuin valokuvauksen. Musiikissa tuli vallalle barokin aikaan ns. affektioppi. Se tarkoittaa sitä, että jokaisella teokselle on joku 'tunnetila' affekti, jonka se yrittää välittää. Myöhemmin määrettä tarkennettiin siten, että musiikki ei sinällään herätä tunteita, vaan otollisen hetken, jolloin musiikin vastaanottaja (kuulija) on vastaanottavainen erilaisille tunnetiloille. Ei siis kokemaan varsinaista tunnetta, vaan musiikki todellakin luo ihmiselle fyysisesti ja henkisesti otollisen tilan, jolloin hän voi kokea tunteita, jos musiikki niitä herättää. Tunteilla käsitetään tässä merkityksessä myös musiikin nostamia muistoja tai mielikuvia. Musiikin sisäiset lait (teoria) antaa välineet tällaisen tietyn affektin sisältävän teoksen säveltämiseen. Teoriasta tulee siis väline, jolla esim lyhyestä melodian pätkästä työstetään riittävän pitkä teos. klassisessa musiikissa tällainen on esi. sonaattimuoto, kevyessä vaikkapa melodian nostaminen puoli sävelaskelta välidominantin avulla ylöspäin, jolloin musiikin jännite kantaa loppuun asti. Siis ihan mekaanisia, toistettavissa olevia työkaluja säveltäjälle. Tästä päästään siihen, mitä ajattelen valokuvauksestakin. on ikuinen kysymys siitä, jo renessanssin ajoilta, miten yhdistää tunne ja äly, vai voiko niitä yhdistää? Valokuvaamisessa tämä voi toteutua mielestäni siten, että kameratekniikan ja miksei jopa tietoisella sommitteluvalinnalla tai tietynlaisen valon odottamisella voi jalostaa sitä omaa ideaansa. Saada omasta ideasta kaikki irti niillä keinoin, mitä itse osaa. T Jukka
Vs: Valokuvauksen filosofiointia Joo, ehkä vähän kärjistin, mutta tuo vertaus minkä tein mielestäni kuitenkin sopii siihen "yleistunnelmaan" mikä valokuvausfoorumeilla (mukaan lukien esim. Aukea.net) vallitsee - verrattuna näyttelyssäni käyneiden ihmisten kanssa keskusteluun (ja huomautan erikseen että nämä olivat siis "satunnaisia ohikulkijoita" joihin viittaan, eivät näyttelyä varta vasten katsomaan tulleita). Yleistäessäni olen tietenkin väärässä; eivät kaikki valokvaajat toimi niin kuin esitin. Usein vaan tulee tämä paloittelun tunnelma nettikeskusteluissa kun *lähtökohtana* aletaan keskustelemaan jostain kuvan yksittäisestä aspektista. ... enkä kyllä koe että tuolla nollattaisiin kritiikki, asiaa vain katsotaan joskus niin kovin eri näkökulmista, jokainen taaplaa tyylillään. Ehkä paremmin sama asia on esitetty toisessa ketjussa näin (lisäsin vahvennoksen):