Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Noh, Elementsilläkin pärjää, ja tarpeeksi tehokas tietokone ehkä on filminkäyttäjälläkin - ja vielä skanneri, ja.. digikamera! Kallista on!
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Minä ainakin kuvaan värifilmiä ja teen pimiössä väriprinttejä. Ei mitään harvinaista puuhaa, eikä vaikeatakaan. Paperit ja kemikaalit ovat vielä halvempia kuin MV-puolella. 30x24 cm printin hinnaksi tulee n. 50 senttiä. Ei sen mustavalkohommaan tarvitse rajoittua. Dia kieltämättä tulee usein skannattua, sillä Ilfochrome nyt vaan on niin kallista että vedokset voi tehdä vain parhaista kuvista.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? En ole oikein ymmärtänyt, miksi pigmenttiväreillä tulostettaessa vain musta väri oletusarvoisesti säilyisi pitempään. Eihän tuolle ajatukselle ole mitään perustetta - vai tuleeko se sitten takavuosien mv-kuvien paremmasta säilyvyydestä värikuviin nähden... Minusta nuo tuhansia vuosia säilyneet juuri egyptinsinisellä, okralla ja purppuralla koristellut tekstikääröt ja kuvat sekä patsaat ovat säilyneet oikein hyvin. Valmistan tulostettavat kuvateokseni happovapaalle puuvillamateriaalille käyttäen pigmenttivärejä ja uskon että ne kestävät kunnolla säilytettynä tai huolellisesti esille laitettuna vähintäänkin tuon pari sataa vuotta. Kts. esim.: kiinansininen, kiinanpurppura [englanti Chinese blue, Han blue | Chinese purple, Han purple] Molemmat värit ovat bariumkuparisilikaattia. sininen: BaCuSi4O10 purppura: BaCuSi2O6 Koska bariumkuparisilikaattia sisältäviä mineraaleja ei ollut helposti saatavilla, kiinalaiset alkoivat valmistaa varsin yleisestä baryytistä ja lisäsivät joukkoon lyijysuoloja, jotka sitten katalysoivat baryytin bariumiksi. Pigmentti valmistettiin noin 1000C lämpötilassa. historia Kiinasta löytynyt keinotekoinen pigmentti on hyvin samantapaista kuin egyptinsininen. Kiinalaista pigmenttiä alettiin käyttää n. 500 eaa, egyptinsinistä jo jopa kolmetuhatta vuotta aiemmin. Sveitsiläisen Heinz Berken tutkimuksen mukaan kiinalaiset perustivat pigmentinvalmistuksensa tälle vanhemmalle pigmentille. Luultavasti kiinalaiset tutkivat egyptinsinisen koostumusta esineistä, jotka olivat kulkeutuneet Kiinaan Silkkitietä pitkin. Kiinalaisessa sinisessä pigmentissä kalsium on korvattu bariumilla. Pigmenttejä valmistettiin varsin yleisesti ja niitä käytettiin mm. terrakotta-armeijan maalaamiseen sekä lasin värjäämiseen (Lähde: Coloria.net | © Päivi Hintsanen 2000-)
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Mulle ainakin mielikuva eriväristen musteiden erilaisesta haalistumisnopeudesta tulee lukuisten painotuotteiden haalistumistahdista. Kuvista on eri värit haalistuneet eri tahtia vuosikymmenten saatossa.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Tuossa olet aivan oikeassa. Tosin jos muistelen erilaisia haalistuneita mainoksia yritysten näyteikkunoissa on lopputulema se, että jäljelle on usein miten jäänyt cyan ja hyvänä kakkosena magenta - ei musta.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Kannattaa muistaa, että oikeastaan kaikki noista tuhansia vuosia kestäneistä pigmenteistä ovat sellaisia myrkkyjä, että niitä ei enää nykyään pigmenteissä käytetä, joten se on sikäli aika heikko peruste. Nykyisetkin pigmentit kyllä ovat haalistumista vastaan ilmeisen hyviä, tosin ongelmana on ilmeisesti pigmenttien leviäminen, ts. kuvan suttaantuminen/blurrautuminen. Ei sillä, että tällä olisi välttämättä mitään väliä. Nykyaikaisille värinegoille ja RA-4-materiaalille luvataan yli 100 vuoden säilyvyys. Siinä kisassa alkaa jo hopeakin olla tiukoilla, riippuen ilmansaasteista jne. Se 60-70-luvulta peräisin oleva peruslähtökohta, että värit säilyvät huonommin kuin hopeavedos, ei enää nykyään välttämättä pidä paikkaansa.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Varmaankin erilaisilla väriaineilla on erilaiset ominaisuudet, mutta aivan yksinkertaisesti: valo tuhoaa ainetta ja varsinkin väriä. Kyllä se tietysti mustaakin voi syödä, mutta jos vanha öljyvärimaalaus on liian voimakkaassa valossa, niin haalistuuhan se. Samoin käy taloille, näytöille ja kaikelle. Kodachromestakin kerrotaan, että kyllähän ne säilyvät, jos ei projisoida. mutta mielenkiintoisen tarinan pistit!
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Säilyvyydestä: useissa museoissa konservointiprosessi tallennetaan mustavalkofilmille, jonka konservaattorit kehittävät itse. Monissa museoissa onkin tätä varten oma pimiö/kehittämö ja tietysti studiotilat. Ateneumissa ollaan ilmeisesti siirrytty digiin tässäkin.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? En nyt tiedä onko tuo säilyvyys mikään iso pointti. Elämä ei ole museo. Ken kuvaamisesta tykkää, niin hän kai sitä tekee välittämättä siitä kuka niitä räpsyjä 100 vuoden päästä katselee. Varmuuden vuoksi pitäisi tietenkin vedostaa perheestä mv-potretit ja haudata kuvat aikakapselissa kellarin lattian alle. Saisi joku tulevaisuuden arkeologi niitä sitten ihmetellä.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Kyllä se ihan kiva on, että kuvaajan eliniän säilyy vähintään. Joku voi tykätä että pitempäänkin, on varmasti eri ihmisillä eri tavoitteet ja toiveet kuviensa suhteen.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Ymmärrän huolen kuvien säymisestä yleisemmäksi kysymykseksi. Vrt.: olisi hirveä asia ihmiskunnalle jos nykykirjallisuus katoaisi - sillä ei ole mitään väliä, tietääkö tuleva polvi mitä kirjallisuutta luen iltalukemisiksi. Eiköhän digikuvien säilymiseenkin ratkaisuja löydy... Elämämme digitaalisessa maailmassa ja samat ongelmat kohdataan muillakin elämänalueilla. Jotkut ennustelevat sitäkin, että kohta kirjoja luetaan digitaaliselta paperilta. Eikä nämä trendit sitäpaitsi niin yksipuisia ole. Onhan siitäkin jo uutisoitu, että kuvien teettäminen paperille on kasvussa.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Niin, filmille se kuva tulee väkisin fyysisenä ja yleensä hyvin säilyvänä. Digipuolella aika moni kuvailee kovalevylle ja luultavasti aika moni heistä jättää varmuuskopiot tekemättä. Paperikuvien teettäminen varmasti kasvaa sitä mukaa kuin harrastusmäärätkin ja ehkäpä pikkuhiljaa herätään siihenkin, että ne perhealbumit hukkuu ja unohtuu CD/DVD-muodossa tai kovalevyllä..
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Niin, en olisi huolissani siitä, etteivätkö yhteiskunnallisesti tärkeät digikuvat säilyisi arkistointilaitoksissa ja museoissa. Mutta nimenomaan tavallisella kaduntallaajalla ne katoavat. Se on fakta, joka johtuu siitä, että tavallinen kaduntallaaja, edes suuri osa valokuvauksen harrastajista, ei tiedä, mitä digikuva-arkiston ylläpito vaatii. Niinikään kuluttajien saatavilla olevat digitaaliset tallennusvälineet (kovalevyt, CD:t, DVD:t ...) ovat hyvin lyhytikäisiä, parhaimmillaankaan ei edes puolta eliniästä. Ja vaikka kuinka tietäisi, mitä digikuvan säilyttäminen vaatii, niin se tieto lähinnä lisää tuskaa: koska tieto on se, että digikuvan säilyttäminen vaatii aktiivista työtä. Se onnistuu niin kauan, kun siihen on resursseja ja mielenkiintoa. Tätä löytyy museoista, mutta ei yleensä yksittäisiltä ihmisiltä. Niistäkin tämän hetken digikuvaajista, jotka asian tietävät ja myöntävät, tuskin kovinkaan moni on oikeasti 50 vuoden päästä todellakin muistanut vähintään 10 vuoden välein ottaa uudet kopiot, ilman taukoja. Filmin taas voi vaikka hukata kaapin pohjalle ja unohtaa sinne ja löytää 50 vuoden päästä. Tätä ongelmaa ei kovin hyvin ratkaisisi edes mikään luotettavaa säilöntää tarjoava palvelu (jollaisia myöskään ei ole näkynyt ja tuskin on näkymässäkään; mitään merkkejä ei ole), sillä harva niitä käyttäisi, koska helpointa on vaan dumpata kuvat kamerasta koneelle.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Mulla on ollut alusta asti kuva cd joka pakataan tyhjään metalliseen 35mm bulkfilkkapönikkään, tusautetaan sekaan tetenalin kehitesäilöntäkaasua ja mukaan lappu mitä kiekot sisöltää. koko elämäni tuotanto alkaa olla näin säilöttynä, eri asia on sitten löytyykö tulevaisuudessa laitetta jolla tarkastella näitä siitymäkauden reliikkejä. Hommaa se teettää. sit on pari siirrettävää kovalevyä jossa on kaikki mitä tarvitaan normaalikäytössä. kyllä puuhaamista piisaa, mutta siihenhän on anottavissa lisäeläkettä ja apurahaa...
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Liittyy hieman aiheen äärimmäiseen sivureunaan. Tsekatkaapa: Vivian Maier - Her Discovered Work Kyse on Ranskasta sodan jälkeen USA:an muuttaneesta vaatimattomasti ja ilmeisesti yksin eläneestä henkilöstä, jonka intohimona oli katukuvaus. Eletään siis 1950-70-luvuilla. Vivian kuvaa valtavia määriä ja monet filmit tuppaavat jäämään kehittämättä. Lopulta vuosien jälkeen negatiivit ja kehittämättömät rullat (useita satoja) päätyvät huutokaupan kautta kyseisen blogin perustaneelle Chicagolaiselle mieshenkilölle, joka nyt julkistaa kuvia blogissaan. Kuvat ovat uskomattoman hienoja. Kymmeniä vuosia kehittämättä olleet rullafilmit ovat blogin kirjoittajan mukaan edelleen täysin kehityskelpoisia. Negoista puhumattakaan tietenkin. Tässä tapauksessa filmit siis kokivat renesanssin.
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? No johan kiinnostavan linkin heitit, mablo. Täytyy tutustua tarkemmin kotona. Nopeati katsottuna loistokuvia toinen toisensa jälkeen!
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Ootko varma että se kaasu parantaa CD:n säilyvyyttä? Ettei vaikka kävis just päinvastoin? Vai mistä oot idean saanu?
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Nyt uudet katukuvaajat - täällä kameralaukussa on ensiluokkaisen hyväkuntoinen rollikka 1950-luvulta myytävänä kaikki tarpeelliset tilpehöörit mukana. T jUkka
Vs: Kokeeko filmi renessanssin? Meillä on duunissa muutto edessä joten pakon edestä olen joutunut siivoamaan nurkat. Tämän johdosta olen viikon aikana turvallisuussyistä tuhonnut yli 100 vanhaa CD-levyä, eli taittanut kunnes halkeavat sirpaleiksi. Levyt ovat vanhimmillaan noin 10 vuotta vanhoja, jotkut ehkä hieman yli. Panin merkille että osa levyistä rikkoontuivat huomattavan helposti. Ei tarvinnut kun hieman taivutella niin olivat jo sirpaleina. Hajosivat jopa niin yllättäen että voisivat hieman varomattomalla käsittelyssä rikkoontua vahingossa. Levyt olivat eri merkkisiä, eiväktä hauraan tuntuiset olleet kaikki samanmerkkisiä. Suurin osa levyistä olivat tosi sitkeitä, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa. Voiko CD-levy haruaantua 10 vuodessa? Vähän epäilevällä kannalla minäkin siitä kaasusta, Jukka...