Totta kai ihmisiä pitää pyrkiä auttamaan ja kannustamaan. Myös ellei etenkin heitä, joiden asema ehkä muutenkin on vaikea. Köyhyyden vuoksi likvidoimista ei kai kukaan ole hakemassa. Tarkoitin omalla viestilläni tätä: "Joku vuosien kituminen vaikean ja parantumattoman sairauden kivuissa liikuntakyvyttömänä yms. on toki eri asia. Silloin lähteminen voikin olla oikeasti armollista." Siis mahdollisuutta valintaan tuon tyyppisessä tilanteessa.
Sisällisodan jälkeen kuoli noin moni. Ja toki muutenkin. Vankikeireillä. (Tosin "kunnon ateria" ei useinkaan ollut ihan oikea määre.) Kostaminenkin on kun on joistakin niin vitun kiva harrastus. Täysin viattomatkin vain riviin ja kylmäksi kunhan verenhimo tyydyttyy. Ihminen ei näytä noista kehittyvän. Pikemminkin päinvastoin.
Ymmärsin toki. Mutta itse, alunperin, kirjoitin asiasta eri näkökannalta. Olisi oltava hyvin tarkka miten paljon piruille tarjoaa. Niitä on aina olemassa. Eikä ne "auta".
Tuosta olen samaa mieltä. Ihmisoikeudet eivät toteudu itsekseen, eikä muiden ihmisen kohteleminen kunnioittavasti ja luottamusta osoittaen ole itsestäänselvyys tai automaatio. Esimerkiksi välillä minusta kuulostaa siltä, että ainakin eräät hallituksemme ministerit olettavat kaikkien työttömien olevan laiskoja lusmuja jotka eivät edes halua tehdä työtä ja jotka pitää siihen piiskalla ajaa. Mutta ehkä olen väärässä.
Lueppa ja lukekaa muutkit Lääkäriliiton määritelmä asiasta. Tarpeettomien ja vaikuttamattomien hoitojen lopettamisessa ei ole päämääränä potilaan kuolema vaan hoidoista koituvan epämukavuuden ja kuoleman prosessin pitkittymisen välttäminen. Ajatuseroa kuvaa käsitepari kuoleman tuottaminen – kuoleman salliminen. Jälkimmäisestä voidaan käyttää myös käsitettä ”luonnollinen kuolema”. Eutanasia ja avustettu itsemurha | Lääkäriliitto - Lääkärin etiikka -kirja
Kuolemahan on aina itsessään itsekästä. Itse en tunne ketään, joka muiden puolesta olisi kuollut. Huhuja olen kuullut. Käsitepari edistävä hoito ja ylläpitävä hoito olisi myös hyvä tunnustaa ja käsitteellistää yhtenäisesti. Näkisin, että tavallaan kaikki kuolemat on luonnollisia. On vain resonointia sisäisen ja ulkoisen itsekkyyden välillä tms.
Ainakin sodassa kuolleitten hautajaisissa ja muistokirjoituksissa usein sanotaan, että: ”Hän kuoli isänmaan puolesta”…
Hyvä huomio. Lukeeko? Vai ovatko antaneet henkensä isänmaan puolesta? Eipä silti. Voi olla noin kuten laitoit. En silti tunne ketään tuollaista. Olen syntynyt huomattavasti 1940-luvun jälkeen, eikä tuollaisia ulkomaalaisiakaan ole tuttavapiirissä ollut.