Tässä pohtinut kuinka värikuvien valmistus tapahtui valokuvaamoissa ennen tietokoneaikaa? Missä vaiheessa tietokonevedostaminen tuli mukaan kuvioihin viimeistään ja minkälaisia nämä koneet olivat verrattuna nykyään käytössä oleviin laitteisiin?
Kuvasin hautajaisia filmille vielä 2002 jälkeen kun oli ittellä jo Nikon D100. Kun vakkarikuvantekijä vaihtoi vanhan optisen minilabbiksen digivehkeeseen....alkas heti tulemaan kuraa ja alkasin kuvaamaan digillä. Varmaan jossain 2003-2004 vaiheilla.
Sen lisäksi, että (väri) paperivedoksia kehitettiin koneilla ammattilaboratorioissa, oli myös erityyppistä manuaalista kehittämistä: metrivedokset pyöritettiin käsin pitkulaisissa muovisissa parvekeruukuissa pimiön lattialla, pienemmät tavallisissa avoaltaissa. En muista montako kylpyä prosessiin liittyi, useita niitä kuitenkin oli, ja haitalliset höyryt sen mukaisia. Työskentely tapahtui lähes pimeässä, nesteiden lämpötilat piti olla millintarkkoja. Pesu isossa altaassa jatkuvasti käsin liikutellen. Ilmakuivaus pyykkinarutekniikalla ja lopuksi suorittettiin retusointi eli prikkaaminen muutaman karvan siveltimellä. Näin 1960-luvun lopulla eräässä kuvaamossa Helsingissä.
Värinegafllkassa (ja paperissa) on kolme kehitysvaihetta. Kehitys, valkaisu ja kiinnitys. Pesu sitten tietysti. Ei juurikaan mutkikkaampaa kuin mustavalkoisen, mutta lämpötilan suhteen tosiaan tarkempaa. Kuvaamoissa kai käytettiin pääasiassa kehityskoneita, joissa telat vetivät filkkaa/paperia vaiheiden läpi.
Värikuvauksen ja sen myötä koneellisen kuvanvalmistuksen yleistyminen oli varmaan helpotus monelle pienelle valokuvausliikkeelle, joiden omistajat ennen tekivät yökaudet 6 × 6 pinnakkaisia vielä 1960-luvulla. Muistelen, että Eirin 9 × 9 väriprintti maksoi markan kappaleelta 1960-luvun lopulla. En muuten usko, että kehitys on niin kriittistä kuin ohjeissa lukee. Kehitin kokeeksi purkissa ensimmäisen värinegafilmin ehkä v. 1974. Lämpötila ei varmaankaan ollut juuri oikea, mutta vedoksista tuli moitteettomia. Luulenkin, että tarkat lämpötilaohjeet ovat vain valmistajan taustavarmistusta. Jos kehitys menee pieleen, niin valmistaja ei ota mitään vastuuta, jos lämpötila ei ollut juuri se 38 °C ±0,1 °C
Itse kehittelin värinegoja 90-luvulla 38 asteessa omatekoisella haudealtaalla. ihan kaikki ei mennyt putkeen kun laskeskelin Tetenalin kittisatsin vaatimia kehitysajan pidennyksiä. Skannerilla niistä sais varmaan parempia kuin RA-4 tekniikalla.
60-luvulla ekoissa työpaikoissa sain palkkaa markan tunti. Kohtuullisen kalliita olisivat printit olleet - toki, kuten sanotaan, köyhälle kaikki on kallista.
C41, C41B ja erityisesti C41 RA ovat prosesseja, jotka on tarkoitettu äärimmäisen standardoituun kehitykseen. Jälkimmäisessä lämpötila 38 astetta +/- 0,15 astetta ja kehitysaika 3min 45s . Pidemmillä ja lämpimämmillä prosessoinneilla riippuu vähän couplereista, että kehitetäänkö kontrastia, raetta vaiko huntua lisää.
Näinhän se on. Kun kehitti usiemman filmin samalla kehitteellä niin piti vähän, siistosivähän pidentää kehitysaikaa. Ihan sekunneista kiinni. Noi Tetenaalit oli kuitenkin kotipimiöönkin sopivia, mutta aika tarkka piti olla. Tein vanhan pesukoneen vastuksesta, pumpusta ja digitaalitermostaatista haudealtaan jolla pystyi lämpötilan säätämään 0,1 asteen tarkkuudella.
Vieläköhän Suomessa on näitä optisia printtereitä joissain liikkeissä käytössä? Itse huomasin muutoksen täällä Kuopiossa käyttämäni liikkeen tekemissä vedoksissa vuonna 2011. Kyllähän noissa yhä on sitä filmimojoa mutta etenkin yksityiskohdat näyttää välillä pikselimäisiltä.
Saattaa olla että vanhat ovat poistuneet käytöstä. Paperien ja kemikaalien saatavuuteen on voinut lopahtaa.
Mulla on jäänyt tosi epätoivoinen tuntuma kinovärinegalle kuvaamisesta. Eivät oo juuri koskaan olleet mun mielestä hyviä niiren tuotokset, muutakuin joskus kun sattui itse pimiössä onnistumaan. Kotikulmilla tietysti paikallisen valokuvaamon pussukat lähti Eirille. Sitten niitä postipussia missä sai uuden filmin kuvien kera paluupostissa.....aikana ennen Ifi-Coloria. Kodakin juttujakin joskus. Ei oikein ispiroinut kuvaaminen, vaikka kuinka säätelit kameraa kuvanottohetkellä....niin sontaa tuli. Sitten myöhemmin teetin ammattikuvia Color-Kolmiolla. 6x7 negasta kohtuullista jälkeä, mutta keikkakuvat kinonegasta ihan samaa laatua kuin harrastepuolelta, kalliimpaan hintaan vaan. Sitten kun panit keikkanegan harrastepuolelle....niin sait vielä roskatkin päälle vaikkei niitä normaaliharrastekuvissa olisi ollutkaan. Rullafilmistä en vielä hyvää skannia oo nähnyt, tokihan niitä olis jostain Helsingistä saanut...mutta kaukana enkä tiedä niistä mitään. on se hyvä kun filmi on kuopattu.
Hih, aina kun laittoi studiossa kuvatun rullan amatööripuolelle, tuli ruikutuslappu kuvien mukana. Siinä valitettiin muistaakseni, että kuvista ei tule kunnollisia sillä puolella, ne pitää kehityttää ammattilinjalla. Oikeasti kai labbiksessa vain porukkaa harmitti, kun yksivärisellä taustalla kuvatut ruudut eivät menneet vakioautomatiikalla koneesta läpi, vaan niitä joutui säätämään. Amatöörilinjalla ei paljoa katseltu, mitä tulee, vaan automatiikka hoiti hommia.
Kun Kodakin Ektar tuli saataville, alkoi olla mahdollista saada jonkin sortin laatua kinokoon värinegastakin. Harrastefilmeistä ei tietenkään, emulsiothan olivat/ovat melkoista kokojyväpuuroa.
Jenkeissä on tuollainen kauppa kuin Blue Moon Camera. Mainostavat täysin analogista labraa. Kysyin millä vehkeillä valmistavat kuvat ja vastaus tuli että väriprintit tehdään Noritsu QSS 2301:llä. Kellään tietoa kys. laitteesta? Miten pystyvät masiinaa pyörittämään jos tarvittavien kemikaalien valmistus on lopetettu?
Olin joskus 2000-luvun taitteessa töissä valokuva-alan firmassa, ja niihin aikoihin minilabrat olivat joko puoli-analogisia tai sitten täysin digitaalisia, tavallaan... Työskentelin silloin Fujin minilabrojen kanssa, ja se uudempi oli ns. täysdigitaalinen, eli kuvat skannattiin, käsiteltiin koneella ja valotettiin RA-4 -paperille RGB-laserilla. Lopputulos oli siis perinteinen kromogeeninen vedos, mutta digitaalisesti käsiteltynä. Se vanhempi kone taas antoi jonkun sortin esikatselun sekin, mutta käsittääkseni vedosti perinteiseen tapaan optisesti paperille. Ja kyllähän sen digitaalikeskuksen jäljen siinä vedoksessa silloin lopputuloksesta näki, kun vähänkin tarkemmin katsoi ja vertaili käsin tehtyyn vedokseen. Tarkkuus ei ollut ihan samaa luokkaa, ja pikselöinnin huomasi vertaillen siihen pimiöllä tehtyyn vedokseen. Suurin osa asiakkaista oli kuitenkin täysin tyytyväisiä kuviensa laatuun, ja työskentelyvuo oli varsin ripeä. Lähinnä noilla koneilla silloin tehtiin tavallisia kymppikuvia. Käsittääkseni ifolor käyttää vieläkin noita Fujin digitaalisia koneita, mutta voivat olla uudempaa sukupolvea kuin mitä minä silloin laulatin.
Yleensä varsinaiset tulostusfirmat tulostavat mistä järjellisestä tiedostosta tahansa. Kyseisen firman sivuilta löytyy tavallisesti ohjeet resoluutiosta, icc-profiilista, tiedostomuodoista jne. Miksi muuten pitäisi?