Näillä nettipalstoilla törmää monesti käsitteeseen "luomukuva", jolla kai tarkoitetaan, ettei teknisen välineen luomaan kuvaan saa puuttua ainakaan rajaamalla tai muuntamalla sitä mukamas tuotettua todellista- tai muuta maailmaa. Laitan tähän esimerkin, jossa löysin kuvaamastani epäterävästä originaalista ainakin itselleni mielenkiintoista kuvallista sisältöä. Muuntamalla kuvan mustavalkoiseksi ja rajaamalla reilusti sain siitä sen, mitä tungoksessa en pystynyt tallentamaan. Paljon siis vielä opettelua. Jotenkin mustavalkoinen antaa enemmän anteeksi virheitä. Mistä se johtuu? Minulla on aavistus tuohon, mutta olkoon se tämän postauksen ulkopuolella. Tuotokseni on kylläkin melko staattinen, mutta siinä on sitä läheisyyttä ja intensiivisyyttä. Luulisin. Kapa
Luomukuviahan Suomessa otetaan kymmeniä tuhansia vuosittain, ihan viranomaisten toimesta. Maantien varsillehan on sitä varten hommattu kalustoa about kolmella miljoonalla eurolla. Valokuvausharrastuksen puolella luomukuva taisi olla arvossaan joskus 70-luvulla, mutta, ajat muuttuvat.
Mustavalkoinen antaa anteeksi puutteita, koska: * Siinä ei ole värejä eikä siis värivirheitä * Koska mustavalkoistus poistaa jotain, ihmismielen pitää se täydentää ja se täydennys on virheetön * Esimerkiksi puhkipalanut valkoinen on "oikein", koska se luetaan esim. oikeasti kirkkaan keltaisena * Mustavalkoinen asemoituu helposti taiteeksi, jolloin virhe muuttuukin välineeksi ja sattuma intentioksi. Veltto vino räpsy onkin mustavalkaistuna huolella harkittu, intensiivinen tutkielma, jossa turha reuna on tietoinen negatiivinen tila * Ollaan ideaalien maailmassa, jossa ei olekaan enää virheitä, on vain tulkintoja ja jossa kuvassa pitää olla jokin ei-arkinen piirre - joko erityinen estetiikka tai erityinen mikä tahansa * Jne...
Itse tykkään siitä, että kuva on tavallaan heti valmis, tai mahdollisimman valmis sellaisenaan - suoraan kamerasta. Yksinkertaisesti olen vain laiska kuvia työstämään ja ehkä vähän malttamatonkin. Maalaamisestakaan en pidä, kun siinä pitää odottaa maalin kuivumista. Filmille kuvatessa en voi sanoa, että olisin erityisesti viihtynyt pimiössä, eikä digikuvien muokkaus tietokonella myöskään ole minulle mikään suuri nautinto. Työelämässä viimeiset 35 vuotta oli suurelta osalta tietokoneen ääressä työskentelyä, joten ehkä sitäkin on jo tullut koettua ihan kylliksi. Joskus valaistus tai kohde ympäristöineen on niin väritön, että värit eivät anna mitään lisäarvoa, ja kuvan muunto mustavalkoiseksi voi parantaa kuvaa merkittävästi.
SOOC lie nykyinen sukulainen tietynlaiseen diakuvausharrastukseen. Toisaalta myös printtien automaattiteettämiseen mistä tahansa filmeistä. "straight out of camera" Rajaamisen tapa on aika paljon tyyliseikka, mutta myös usein tarvelähtöinen. Perusasiaa ei pidä unohtaa että jokainen kuva on rajattu tai sitten pitää kuvitella varsin eriskummallinen kamera joka tallentaa kaiken ympäriltään. Onko kuvaa rajattu valottamisen jälkeen tai eikö ole, on aiheuttanut usein aivan turhanpäiväistä vaittelyä metodien paremmuudesta tai järkevyydestä. Etsin ohjaa rajaamista ja usein on niinkin, että rajaaminen vain huonontaa tulosta tai antaa toinen toistaan mitättömämpiä muutoksia alkuperäiseen, joka on parhaassa tapauksessa vaistolla mitä luontevin ja painottaa juuri hyvää tunnelmaa ja kuvapinnan jakoa, mitä pitikin. Pitää siis pystyä erottamaan lillukanvarret todellisista tarpeista, ellei sitten halua viettää aikaa eniten kuvan viimeistelyssä. Huonolla läppärillä auringon osuessa näyttöön SOOC jpeg pokkariräpsy PSE8 Auto Levels + Resize Image size. En siis tiedä onko sävyt edes sinnepäin. ed. Alkoi askarruttaa typerä SOOC-termi. Tässä vertailuksi enemmän SOOC eli ilman Auto Levelsiä. Olympus TG-2 on näköjään hoitanut jo homman noin pitkälle... jollain asetuksilla... ed. 17:45 Läppärillä edelleen mutta ei niin kirkkaassa huoneessa. Taitaa se olla jopa oiva esimerkki sävyjensäädön tarpeellisuudesta. Muunmuassa vasemmalta pitäisi saada laita paremmin kiinni tummentamalla. Hiukan ylivalotetun makua ehkä myös. No katsotaan myöhemmin paremmalla näytöllä...
Filmikuva rajaamattomalla negakehyksellä on parasta herkkua. Myöskin Polaroidkuvat kehyksineen. Näissä rajaamattomuus tuo selkeän lisäarvon. Digikuvan rajaamattomuus ei tuo mitään lisäarvoa.
Ikinä en ole ymmärtänyt, miksi puolivälissä prosessia kuva olisi arvokkaampi kuin koko luovan prosessin läpikäynyt.
Entä jos kuva on valmis ilman säätöä, että säädetyt versiot eivät paranna? Kuvaajalle voi olla arvoa sillä että tuntee onnistuneensa niin hyvin - mikäli oli tavoitteena mahdollisimman valmis kuva. Yleisölle ei sellaista arvoa varmaankaan ole ja on kuvan tekijän asia mihin aikansa ja vaivansa keskittää tai minkälaiseen prosessiin pyrkii. Toki voihan sillä myös kehuskella että on niin hyviä kuvia, esim rajaamattomina. Ilmeisesti se ärsyttää vähän joitain. Kuva on kuitenkin kuva ja tarina sen synnystä on lie toissijainen.
Rajaamattomuudella filmillä tarkoitettaneen sitä, että kuvaan sisältyy reunat filmin perforointia myöten.
Niin, tai hieman vähemmän. Kuitenkin siten että negan kehykset näkyvät esim. siten että Hasselbladin pienet väkäset näkyvät vasemmalla laidalla.
Kamerassa on kuvaportti, joka rajaa. Ainakin filmikameroissa, heti ensimmäisenä filmin edessä. Jos kuvaporttia näkyy vähänkin kuvassa, voi olla varma ettei ole rajattu sen enempää. Miksi sellaista jotkut joskus kauhistelevat kun se ei kategorisesti kerro kuvan ansioista ja laadusta mitään?
Tosi paljon tulee rajattua jälkeenpäin, osaksi siksi kun kökkö-kinofirmaatti ei sovi muotokuvaukseen ja aina pitää jättää rajausvaraa. Hupiharrastekuvat tulee rajattua tarkemmin, niissä ei oo onnistumisen pakkoa jolloin liian tiukka alkurajaus ei voi tehdä korvaamatonta vahinkoa. Ja kuvani käsittelen AINA.
Vain samalla tavalla kuin nega tai dia. Digikamerassakin on kuvaporttia vastaava alue heti kennon laitimmaisten pikselien ulkopuolella.
Muistan joitakin vanhojakin asioita (vielä). Seppo Saves kirjoitti Valokuva-lehteen Pentti Sammallahden Irlannin kuvasalkusta melko kehuvan arvion. Lopuksi totesi kuitenkin "Näyttää Sammallahti rajailevan kuviaan jälkeenpäin, joskin taitavasti". Rajaaminen oli syntiä, mutta taitavuudella sai osan anteeksi. (Pohdiskelin tosin itsekseni, miten kuvasta voi jälkeenpäin päätellä, että se on "rajattu taitavasti", ellei ole nähnyt sitä rajaamatonta.) Saveksen kanssa juotiin aikoinaan paljon Vantaan kaupungin kustantamaa konjakkia, mutta enpä tullut tuota kysyneeksi...
Onko jokin raja siinä, mitä kutsut käsittelyksi? Onko väliä tekeekö ohjelma tai kamera sen, tai onko itse on valinnut asetukset ohjelmaan tai kameraan ja onko jo kontrastin tai valoisuuden säätö koko kuva-alalle käsittelyä? tms. ed. Vaikkapa vinjetoinnin korjauksen valinta päälle tai pois.
Pääsimme asian ytimeen. Digikuva ei voi olla luomua, koska siinä ei ole kennon kehyksiä näkyvissä. Kapa
Ei kai digikuvaa ole olemassa käsittelyttä. Joko kamera muuntaa tiedoston kuvatiedostoksi valituilla asetuksilla, tai sitten rawkonvertteri.
Pelkän sävyjen ja valotuksen säätämisenkin lasken käsittelyksi, vaikka eihän se välttämättä niin ookkaan.