Tämä kohta etenkin tulisi kaikkien lukea tarkkaan. Siis mielestäni.. " Älä häiritse muita ihmisiä yleisillä paikoilla (esiintymisesi ja liikkumisesi, salaman käyttö) "
Ei kaikkia voi tuntea. Riittävän moni kuitenkin tietää tällä palstalla ja henkilö teesien takana ei vaatine sen kummempaa esittelyä.
Vaikka lopputulos olisi mikä, tuon otuksen röyhkeys touhuissaan on malliesimerkki siitä kuinka en haluaisi itse/kenenkään tulla kuvatuksi. Kuinkakohan monta sydäriä tuo mulqwist on vanhuksille aikaan saanut? Luonnevikansa varmaan tulisi esiin muissakin ammateissa, joten valokuvausta turha enempää osoitella. Vastenmielinen hyypiö.
Esim. "suoralla salamalla" voi - tietenkin - ihan tieten & tahtoenkin "tappaa" tunnelmaa jota ei halua kuvaan ja korvata sen toisella tunnelmalla. "Joku sanoo"...
Voit myös uskoa, ettei tapansa kuvata saavuttanut suurta suosiota meissä opiskelijoissakaan. Eikä ihailua. Tyyppi muuten oli kyllä aivan OK ja hän oppi itse jotain tärkeää pohjoisen kansan henkilökohtaisesta reviiristä. Olipahan vain yksi monista vierailijoista.
Mistäpä näistä tietää, vaikka olisi alter ego. Epäilenpä silti. Oikeastaan pitäsikin silloin puhua alter egon vastakohdasta.
Tässä ketjussa kun alkupuolella puhuttiin ihmisten keskellä kuvaamisesta ja eri tavoista tehdä sitä, niin palaan vielä siihen. Mulla ei ole kovin varovainen eika toisaalta kovin juhlallinen suhtautuminen siihen asiaan, kovin paljon en sääntöjä itselleni enkä varsinkaan muille osaa asettaa, mutta noin 80% noudatan kahta klassista ajatusta, "if your pictures ain't good enough, you are not close enough" ja "fill the frame". Mutta nämä ovat tyyli- ja luonnekysymyksiä, sopivat vaan minulle...
Capa ei ollut selvillä siitä, miten paljon nykyään voi kropata No ei vaiskaan... Oleellista ihmisten kuvaamisessa on sen ymmärtäminen, että kuvaaminen kääntyy helposti epäsymmetriseksi valtasuhteeksi. Viimeaikoina Steve McCurryn "afghaanityttö" on taas noussut keskusteluun. Tuohan on se ikoninen kuva joka teki McCurrystä kuuluisan. Samalla on kuitenkin aika selvää, että tyttö suostui kuvaamiseen vastentahtoisesti opettajansa ja McCurryn paineen alla ja pelkäsi kuvaamista - mikä pelko näkyy silmistä. Mielestäni surullinen tahra McCurryn monesti loisteliaassa tuotannossa. Ne pari vuotta sitten puidut tolppien pois kloonaamiset voin ymmärtää paljon paremmin kuin tähän nimenomaiseen humanistisena pidettyyn kuvaan liitetyt kyseenalaiset taustat.
Olisiko nuo kuvat taustat olleet kuitenkaan ollut niin kyseenalaiset. Hienoahan jo oli, että tytöt saivat käydä koulua tuon ajan Afganistanissa. Epäilemättä tytön ilmeessä näkyy se, että häntä ei ollut koskaan ennen kuvattu ja McCurry oli ensimmäinen ulkomaalainen, jonka hän koskaan näki. Luokassahan oli koko joukko muitakin tyttöjä, joita McCurry kuvasi. Varmaan kaikkien mielestä huippukuva ja useille myös hieno tarina myöhemmin aikuisikään ja perheellistymään ehtineen tytön löytymisineen. The Story Behind Steve McCurry's Iconic 'Afghan Girl'—And How He Found Her Again 20 Years Later
Aivan. Tytöstä otettu kuva kuva on otettu 1984, jonka jälkeen vettä on virrannut joessa jos toisessakin. Vaikka nykyisyys onkin sidottu menneisyyteen, niin kaikki pitää suhteuttaa omaan kehykseensä. Tuosta epäsymmetrisestä valtasuhteesta sen verran, että valokuvan voima on usein siinä hetken taltioinnissa. 100 % objektiivisuuteen ei kykene edes kuvaliike passikuvissakaan; 100 % liikkeistä löytyy peili, josta tukan voi tarkistaa.
Kovasti pyrkisin välttämään yli ajan pyrkiviä voimakkaita moraalisia kannanottoja, jokainen asia tehdään aina omassa kontekstissaan, eikö ole irrotetavissa siitä. Lisäksi tahtoo olla niin, että mitä paremmin jossain onnistuu, sitä enemmän siitä pyritään löytämään kielteistä. "Afghan girl" on voimakkaimpia kuvia joita tiedän, ja varmasti ottamisen arvoinen. Enpä usko, että minua saa muuttamaan mielipidettäni tuosta... Useinkin on niin, että merkityksellinen tekeminen tunkeutuu jonkun mukavuusalueelle. Se merkitys tahtoo syntyä juuri sellaisesta.
Ehkäpä noin. Se miten McCurry toimi rakentaessaan mainettaan 1980-luvulla oli varmaan yleisesti hyväksytyllä tavalla siihen maailmanaikaan. Nyt siitä voisi ajatella toisin. Ja mielestäni pitääkin. Olisi miellyttävä huomata McCurryn reflektoivan tätä itse sensijaan, että keskustelu ajautuu juupas-eipäs asetelmaan. #metoo muistutuksena siitä, että moni asia on mennyt parempaan. Minun omatuntoa tässä kuvassa kolkuttavat sen sisältämät monikerrokselliset alistussuhteet sekä erityisesti tytön asema kuvan ja kaiken liittyvän toiminnan hauraimpana lenkkinä. Ei pelkästään kuvaaja / kuvattava, vaan myös mies / tyttö, aikuinen / lapsi, USA / Afghanistan, riippumattomuus / alistettuna oleminen, vauraus / köyhyys, tilanteen hallinta / tilanteen pelkääminen jne. Tylysti ajatellen McCurry otti potrettinsa tytöstä puoliväkisin ja teki itsestään kuuluisan sen avulla. Tuo ei ole ehkä koko totuus, mutta ainakin merkittävä osatotuus. Tästä olen ehdottoman eri mieltä. Taiteen merkityksellisyys ei nouse toisen ihmisen alistamisesta tai loukkaamisesta. Viime vuonna käytiin keskustelu Aku Louhimiehen toiminnasta ohjaajana. Itse en voi hyväksyä sitä, miten hänen kerrotaan toimineen. Esimerkiksi väite siitä, miten hän oli kohdellut ja pelästyttänyt lapsia riipaisi, oli taiteellinen lopputulos sitten mitä tahansa. Onkohan tuossa yhteneväisyys McCurryn toimintaan?
Ihan noin yleisesti, tuohon yhteen kuvaan sen enempää kantaa ottamatta... Aika iso osa merkityksellisistä asioista ihmisen elämässä vaatii mukavuusalueelta poistumista, epämiellyttävän tilanteen sietämistä, hankaluutta, vaivaa ja harmiakin. Alkaen siitä, että huonolla säälläkin on lähdettävä kouluun, ja hankalan aikaisin vielä. Krapula-aamunakin pitää mennä töihin... Duunissa on ikävä kokous, paskamaisen vaikea tehtävä. Pitää tavata eukon sukulaisia. Joku riita-asia pitää selvittää. Jne jne jne jne. Elämä, jossa keskitytään välttelemään kaikkea harmillista tai mielipahaa tuottavaa, (itselle tai muille) saattaa jäädä jotain vaillekin. Esimerkkejähän on jokaisessa kunnan vuokratalossa pilvin pimein: porukkaa, joka istuskelee sohvalla kaljapatteri jalan vieressä Netflix nokan edessä. Ei viitsinyt mennä kouluun, ei viitsi mennä töihin. Harmia ja vaivaahan niistä vain olisi.... No, tuo nyt tuli mieleen siitä, että edellä oltiin niin huolestuneita siitä, harmittiko kuva ottaminen jotakuta.
Mielestäni tuo on jo antipatiaa ja kuvan ylitulkintaa. En tiedä McCurryn persoonaa. Sen tiedän, että kuvaajan ei olisi tarvinnut mennä maailman ääreen Afganistaniin, jos toiminnan tarkoitus olisi tai siihen liittyisi ajatus alistamisesta.
McCurryn asemasta voisi vaikkapa katsoa, mitä ajatuksia herättää Erik Ravelon teossarja Los Intocables. Minusta yksi vaikuttavimpia piiiitkään aikaan nähtyjä. Controversial art: Los Intocables by Erik Ravelo